perjantai 31. tammikuuta 2014

"Voi jospa tietäisivät maailmalla..."

Lontoon suomalainen merimieskirkko on kuin Suomi pienoiskoossa. Näiden seinien sisäpuolelle kulttuurishokilla ei ole asiaa.

Joka päivä vierailijoillemme on tarjolla keittiötyöntekijämme itseleipomia karjalanpiirakoita sekä korvapuustia tai pullaa pientä maksua vastaan.






























Suomi-kaupasta löytyy Fazer- ja salmiakkifaneille helpotusta makeannälkään. Kultamokkaa löytyy, samoin kuin ruisleipää. Tai pitäisi yleensä löytyä. Kolmisen viikkoa olemme joutuneet kärvistelemään tyhjyyttään kiiltävien kauppahyllyjen takia, mutta tänään saimme lavallisen suklaata ja karkkia Suomesta. 

Itse lähes juoksin ostamaan lempikarkkejani Turkinpippureita ja Fazerina -suklaata, kun kuulin, että lähetys oli vihdoin saapunut (olinhan kolme viikkoa ollut ilman salmiakkia, että kyllähän tilanne vaati jo muutaman juoksuaskeleen ottamista). Näyttivät muutkin työntekijät olevan hyvin kiinnostuneita kaupan uudesta sisällöstä ja kävivät muutaman tunnin välein ostamassa lisää jotakin pientä.

Vähän aikaa sitten kauppaan tuli asiakas, joka halusi kovasti ostaa piparitaikinaa. Hän oli nähnyt edellisenä yönä painajaista piparitaikinan puutteesta ja mikä helpotus, kun meiltä sitä löytyi.




Suuren suosion sekä suomalaisten että brittien keskuudessa on saavuttanut suomalainen sähkösauna. Saunassa voi käydä yleisillä vuoroilla tai vuokrata sitä tiettyinä aikoina privaatisti. Englantilaisena lisäyksenä saunasta tosin löytyy paniikkinappula, joka piti asentaa saunaan sen takia, että ihminen voisi painaa napista apua viimeisillä voimillaan ennen pyörtymistä / hallusinaatioiden alkua / kuivumista tai mitä muuta sauna nyt ikinä voisikaan aiheuttaa siellä oleskelevalle ihmiselle. 

Pukuhuoneesta löytyvät yksityiskohtaisen hauskat ohjeet saunojille. Muutama päivä sitten hihittelin eräälle ohjeelle, jossa saunojia kehotettiin heittämään vettä ainoastaan kiukaalle. Kaikkialle muualle veden heittäminen oli ehdottomasti kielletty.

Kirkon kahvilasta löytyy pullan ja kahvin lisäksi myös suomalaisia sanoma- ja aikakauslehtiä sekä laaja kokoelma suomalaista kirjallisuutta. Näin hyvä suomenkielisen tekstin saatavuus huolestuttaa mua kaikista eniten, sillä ennen tänne tuloa kuvittelin tosissani treenaavani englantia lukemalla lontoolaisia sanomalehtiä ja englanninkielistä kirjallisuutta (toistaiseksi olen lukenu 0 englanninkielistä kirjaa / lehteä, mutta Hesaria olen kyllä lukenut).



























keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Hyvästit sushi -neitsyydelle

Tein eilen jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt. Jotta tekemäni asia asettuisi oikeisiin mittasuhteisiin,  kerrottakoon, että se oli musta pelottavampaa kuin esimerkiksi autolla ajaminen Tunisin keskustassa, liitovarjoilu tai sukeltaminen.

Söin nimittäin sushia ensimmäistä kertaa elämässäni.




Sushin syömistä hehkutetaan. Siitä nautitaan. Sitä kaivataan. Sitä tehdään itse. Sitä mennään syömään ravintolaan kuin suurinta herkkua maailmassa. Siitä tehdään lauluja ja sille omistetaan tanssiesityksiä. Ylistetty olkoon sushi!

Itse olen epäröinyt sushin syömistä näihin päiviin asti. Olen kyllä aikonut kokeilla jo pitkään, koska lähes kaikkea kannattaa aina kokeilla. Mutta yleensä suunnitelma on jäänyt toteutumatta sen takia, että nälkäisenä olen halunnut varmistaa saavani taatusti hyvää ruokaa.

Niin halusin varmistaa kyllä eilenkin, mutta kämppikseni kävi koko päivän sinnikästä väsytystaistelua sushin puolesta. Lopulta jouduin taipumaan vahvempani edessä.

Kämppikseni oli valikoinut syömäpaikaksi Southbank Centressä sijaitsevan ravintolan, YO!Sushin. Syynä oli ravintolaketjun Blue Mondays -tarjous, jossa maanantaisin kaikki sushilautaset maksavat vain 2,5 puntaa. Linjastolla menee lukuisia erilaisia sushilautasia, joista voi poimia haluamansa. Maksu tulee valittujen lautasten lukumäärän mukaan.


Yllätytte varmasti, kun sanon, että aloitin sushikokeiluni syömällä jotain niinkin eksoottista kuin Salmon nigirin. Riisi oli kääritty lohen sisään ja merilevästä ei ollut tietoakaan. Omaksi ihmeeksenikin pidin elämäni ensimmäisestä syömästäni sushiannoksesta.

Onnistuneen kokeilun jälkeen tulin uskaliaammaksi ja otin hihnalta Salmon makin, jossa nyt oli vihdoin mukana kovasti pelkäämääni merilevää. Ja tadaa - sekin oli ihan syötävää, vaikkakaan ei niin hyvää kuin ensimmäinen annos.

Entisenä kala-allergikkona olen joutunut allergian lievenemisen jälkeen opettelemaan kokonaan kalansyömisen. Suhteeni kalaan on aina jännittävä, sillä joudun välillä taistelemaan sitä vastaan, ettei se käy ällöttämään. Perusmeininkiä on muun muassa se, että eilen olin tosi mielissäni syömästäni kalasushista, tänään aamusta ja päivästä koko homma ällötti ja nyt illasta ja yöstä voisin ihan hyvin laittaa pari lohirullaa hyvällä ruokahalulla naamariin.











tiistai 28. tammikuuta 2014

Ihana Greenwich

15 minuutin bussimatkan päässä asunnoltani sijaitsee Greenwichin alue, josta löytyy observatorio, jonka mukaan nollapituuspiiri ja eri aikavyöhykkeiden perustana oleva GMT (Greenwich Mean Time) on määritelty.

Sen enempää en juuri Greenwichista tiennyt. Ajattelin, että sama käydä katsomassa, koska alue sijaitsee niin lähellä. Laitoin kameran reppuun, repun selkään ja hyppäsin bussin 188 kyytiin. Kämppikseni huikkasi vielä ovelta, että Greenwichin katumarkkinoilta saa hyvää ruokaa. Hän tiesi, ettei tyhjällä vatsalla kannata kovin pitkää retkeä tehdä.

Reissu meinasi tyssätä heti alkuunsa, sillä bussissa mulla alkoi oikean puolen ientä sekä kieltä särkeä vimmatusti. Multa leikattiin yli kuukausi sitten viisaudenhammas, jonka yhteydessä puolet suusta meni lähes tunnottomaksi. Yhtäkkiä - matkalla Greenwichiin - tunto alkoikin palata hirvittävän hermosäryn kanssa.  

Se sitten siitä hyvästä ruoasta. Kun bussi tuli perille Greenwichin kylään, mulla oli niin huono ja tuskainen olo, että näin ensimmäisenä McDonaldsin, ostin tiskiltä vesipullon ja istuin mäkissä puoli tuntia vesipullon ja särkylääkkeen kanssa. Sen jälkeen helpotti ja päätin, että jatkan sittenkin matkaa. Ja onneksi jatkoin, koska - Greenwich - on - ihana!





Greenwichissä sijaitsee arkkitehtuuriltaan mielettömän upea University of Greenwich ja Trinity College of Music. Suurimpaan osaan noista rakennuksista ei pääse sisään ilman opasta, mutta Painted Hallissa ja kappelissa pääsee käymään kuka vain, kunhan saapuu paikalle ennen kello viittä.









































Sanomattakin on selvää, että oon nyt löytänyt itselleni tulevaisuuden kartanonrouva -asunnon täältä. Tuossa Painted Hallissa järjestän sitten pukujuhlia kaikille ystävilleni.

Heti yliopistorakennusten jälkeen alkaa trimmattu puistoalue, josta löytyy maailman suurin merenkulkumuseo. Merenkulkumuseon takaa lähdetään kipuamaan mäelle, josta löytyy observatorio ja nollameridiaani.

Yliopistoalue ja puisto saivat mut aivan Jane Austenin romaanien tunnelmaan. Kuvittelin, että tällaisella alueella ennen vanhaan naiset pitkissä mekoissa ja hilkoissa ovat käyneet hienostuneella päiväkävelyllä aurinkovarjoineen.

Muutenkin hoksasin sen, kuinka hyvä oli lähteä vähäksi aikaa pois Lontoon hälystä ja tulla hengähtämään kirpeään ja raikkaaseen puistoilmaan.




























Vielä kaiken tämän ihanuuden päälle sain ihailla hienoja maisemia Itä-Lontooseen observatorion mäeltä.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Skeittareita ja graffiteja


Voisin joka postauksessa jaaritella ja jaaritella upeasta jokivarresta, josta on tullut yksi mun lempparijuttu koko Lontoossa. Ja varmasti siitä tulette vielä jatkossakin kuulemaan (paljon).

Tällä kertaa aion kuitenkin keskittyä yhteen asiaan, jonka löysin eräällä näistä mun jokirantakävelyretkistä.

Lähdin kävelemään Thamesin eteläpuolta London Eyen kohdalta itään päin. London Eyellä oli varsinaiset bileet menossa,kun  rantatien olivat vallanneet monet katumuusikot ja -taiteilijat. Elin vielä sisäisesti siinä humussa, kun törmäsin Hungerford Bridgen jälkeen Southbank Skateparkiin (löytyy siis Hungerford Bridgen ja Waterloo Bridgen välistä).

Siellä bileet jatkuivat, sillä skeittareita oli saapunut sinne iltaa viettämään lähes parisenkymmentä. Koko paikka oli aika coolin näköinen kaikkine graffiteineen.


Aluksi ajattelin, etten kehtaa kuvata. Että kyllähän nuo skeittaripojat pitävät mua rasittavana rauhanhäiritsijänä ja todennäköisesti ikivanhana ja höpsönä turistina. Kävelin parikymmentä metriä poispäin skeittipuistosta. Pysähdyin ja kurkistin varovaisesti olkani yli. Siellä se skeittiparkki yhä oli ja niin houkuttelevana ja valokuvauksellisena. Ei auttanut muu kuin palata takaisin ja näpsäistä pari kuvaa.

Tänne siis kannattaa tulla skeittaamaan / katselemaan skeittareita tositoimissa, jos sellaisesta on innostunut. Itse tykkäsin kovasti.





torstai 23. tammikuuta 2014

Aurinkoisia turistipäiviä

Kun Lontoossa on samaan aikaan sekä työläinen että turisti, aika tuntuu loppuvan nopeasti kesken. Iltavuorojen jälkeen kaupungille on turha enää haaveilla ja aamuvuorojen jälkeen kaikki täytyy tehdä pimeässä. Parhainta aikaa turistitoiminnalle ovat siis kallisarvoiset vapaapäivät, joita yleensä viikon aikana on kaksi kappaletta.



Lontoo on järjettömän, kauhistuttavan ja masentavan kallis kaupunki, mutta seitsemän vuoden aikana kehittyneelle "kuinka opiskelija elää halvasti" -vainulle on nyt käyttöä.

Ensinnäkin jo kuukausilipun ostaminen Lontoon joukkoliikenteeseen on ihan mahdoton ajatus. Täällä kuukausilippu maksaa 120 puntaa, kun Helsingissä maksoin kuukausilipusta 20 euroa opiskelijahinnalla. 

Ainoa järkevä tapa "säästää" rahaa on ostaa Oyster Card ja ladata siihen arvoa. Metromatka maksaa 2,20 puntaa, mutta bussimatka sen sijaan vain 1,45 puntaa. Kannattaa siis ehdottomasti käyttää bussia - eikä pelkästään vain säästösyistä - vaan myös siksi, että kaksikerroksisten bussien yläkerrasta näkee kaupunkia aivan eri tavalla kuin maanalaisilla teillä.







Ensimmäiset vapaapäiväni käytin bussista toiseen hyppelyyn, koska niin kaupungista sai parhaimman kuvan. Ja kyllä se tekikin hyvää, koska nyt voin sanoa olevani aika hyvin kartalla siitä, missä on mitäkin. 

Paras paikka nähtävyyksien bongailuun bussissa on muuten yläkerran ihan ensimmäiset istuimet, jotka useimmiten ovat varattuja. Kaksi kertaa pääsin kuitenkin istumaan näille halutuille paikoille ja olin onnesta soikea.
















Aurinko on paistanut lähes joka päivä ja yöllä puolestaan satanut vettä. Kummallisinta on se, että aurinko todentotta jo lämmittää, mikä tuntuu todella omituiselta suomalaisesta näin tammikuussa.

Tässä postauksessa olevat kuvat ovat ensimmäisten päivieni tutkimusmatkoilta. Oma lempparini Lontoon pilvenpiirtäjistä on tuo tumma, kananmunanmuotoinen rakennus, jota britit kutsuvat kunnioittavasti sanalla The Gherkin (Suolakurkku). Se on musta hirvittävän sympaattinen rakennus.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Nti asiakaspalveluassistentti

Oon töissä Lontoon suomalaisella merimieskirkolla. Kirkon sisältä löytyy niin kahvila, ruokala, kauppa, kirjasto, sauna kuin hostellikin.

Asiakaspalveluassistentti on se nimihirviö, jota mun työnkuvasta käytetään. Ja työnkuvaanhan kuuluu paljon kaikenlaista. Ennen kaikkea se on asiakaspalvelutyötä. Me toimitaan vastaanotossa, jossa otetaan vastaan hostelliyöpyjiä ja muita asiakkaita. Me ollaan kokkeja, leipureita, kauppiaita, hostellinpitäjiä sekä kahvila- ja ruokalatyöntekijöitä. Lupauduin myös autokuskiksi ja säestäjäksi.

Työni aloitin heti ensimmäisenä aamuna kunniakkaasti polttamalla kaurapuuron pohjaan (hostellivieraille tarjotaan aamupala). Laitoin puuroon myös liikaa suolaa (hostellivieraille pyritään tarjoamaan maukas aamupala). Sitten tsemppasin, kun paistoin hienoja pinaattilettuja yhteensä kolmella eri pannulla samanaikaisesti (lauantaisin ja sunnuntaisin kirkolla on tarjolla ruokaa halukkaille). 

Pari päivää sitten hajotin kahvipannun, kun kolautin sen vahingossa tiskipöydän reunaan ja pannun lasiin tuli reikä (kahvilassa on tapana tarjota asiakkaille kahvia). Eräs vakiotyöntekijä lohdutti mua ja sanoi, että "Älä välitä. Kaikki uudet rikkoo täällä aina aluksi jotain - tosin ei niistä kukaan oo aiemmin kahvipannua rikkonut!". Niinpä jouduin taas vähän tsemppaamaan ja tein kolme pellillistä yllättävän hyviä pannareita.

Kaikista pelottavinta on vastata respan puhelimeen. Nostat luurin ja toisessa päässä saattaa olla kuka tahansa, joka kysyy mitä tahansa. Ja sitten pitäisi osata vastata. Oon tosi hyvin onnistunut välttelemään puhelimeen vastaamista, mutta kaksi kertaa olen joutunut sen tekemään. Ensimmäisellä kerralla kysyttiin saunan aukioloaikoja. Ne tiesin. Toisella kerralla tuli tosi hankala kysymys majoituksesta, mutta siitäkin selvisin, kun perehdyin hostelworldin käyttöön tällä kertaa majoituksen tarjoajan puolesta.

Työ on hauskaa ja asiakkaat kauhean mukavia. Yksi pitkänlinjan kirkon asiakas tuo aina uusille tulokkaille superhyvää brittiläistä leipää tervetulolahjaksi. Olin todella vaikuttunut, kun sain tuoreen leipäpussin käteeni. Ja kyllä oli hyvää, kun kämpillä sitä iltapalaksi söin. 






lauantai 18. tammikuuta 2014

Uusia kotimaisemia

Yksi lontoon parhaimmista puolista on joenvarsi. Mikä vielä parempaa, asuntoni sijaitsee ihan kivenheittämän päässä Thamesista. Muutama minuutti kävelyä ja yhtäkkiä edessä avautuu upea näkymä Tower Bridgelle ja Cityyn. London Eyen voi bongata kaukana horisontissa.

Viime lauantaina syöksyin ulos saman tien, kun työpäivä päättyi kello 16. Laskeskelin toiveikkaana, että minulla olisi tunti valoisaa aikaa tutkia kotiympäristöä, mutta totuus oli toinen. Hämärä laskeutui Lontoon ylle jo puoli viiden aikaan.






Kävelin joenvartta pitkin Cityyn päin ja rakastuin noihin maisemiin täydellisesti. Näin juuri sopivasti Tower Bridgen, pilvenpiirtäjät ja jokilaivat auringon laskiessa. Pimeän tultua maisema ei muuttunut yhtään vähemmän upeaksi - siitä huolehtivat kauniisti valaistut rakennukset ja sillat.








Kahdeksan tuntisen työpäivän aikana en muista montaakaan hetkeä, jolloin olisin ehtinyt istumaan. Työn uuvuttamana päätin, että kävelen niin pitkälle kuin jalat kantavat. Kello 19, noin kolme tuntia myöhemmin, jaloilta tuli selväsanainen lopetuskäsky.  Melkein konttasin läheiselle bussipysäkille ja hoipertelin bussiin, jonka mahdollisesti arvelin menevän takaisin kotikulmilleni (ja menihän se!).

torstai 16. tammikuuta 2014

Paikkakunta: Lontoo


Viikko sitten torstaina, kello 18.10, Helsingistä Lontooseen lähteneen lentokoneen pyörät osuivat Englannin maaperään. Tuolla samalla kellonlyömällä minusta tuli lontoolainen. Lontoolainen! Siis suurkaupunkilainen. Asun kaupungissa, jossa asuu enemmän asukkaita kuin koko Suomessa. 

Suomeen jääneille ystävilleni ja läheisilleni sanon hyvästien sijasta näkemiin. Olette paras matkamuisto, jonka otin mukaani.

Pistäytykää välillä blogissa, jos haluatte nähdä ja kuulla tuoreimmat kuulumiset.