Tower of Londonin pihamaalle on rakennettu käsittämättömän puhutteleva taideteos ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden brittisotilaiden muistoksi.
Towerin ympäriltä löytyy yhteensä 888 246 käsintehtyä keraamista unikkoa. Kukkien lukumäärä on sama kuin brittiläisen armeijan kokemat henkilömenetykset ensimmäisen maailmansodan aikana. Muistoteoksen nimi on kuvaavasti Blood Swept Lands and Seas of Red. Unikkoja pystytetään Towerin pihalle joka päivä lisää. Viimeinen kukka istutetaan marraskuun 11. päivänä.
Punaisen unikkopellon näkeminen oli samaan aikaan kaunis, mutta myös mykistävän surullinen kokemus. Harvoin mikään yksittäinen taideteos on herättänyt minussa niin monia ajatuksia ja kysymyksiä. En malta olla kirjoittamatta ajatuksiani ylös, vaikka ne eivät liitykään matkailuun millään tavalla. Siksipä virallinen turistiopaspostaus päättyykin tällä kertaa näin lyhyeen.
Tuona päivänä ja tuona hetkenä väkivaltainen ja epäluonnollinen kuolema oli vahvasti läsnä. Muutamina ohikiitävinä hetkinä unikkojen sijasta silmieni edessä lepäsivät 888 246 sotilaan ruumiit, jotka aikanaan olivat joillekin toisille ihmisille korvaamattoman rakkaita. Läheisilleen he olivat puolisoita ja lapsia, pikkuveljiä ja isoveljiä, ystäviä ja kanssakulkijoita. Minkälainen hinta maksettiin lähes miljoonan lahjakkaan, älykkään, hyväntahtoisen ja työteliään miehen uhraamisesta oman isänmaansa hyväksi? Mitä maailma menetti, kun liian monta korvaamattoman ihmisarvon omaavaa miestä pystyttiin uhraamaan suuremman päämäärän edessä? Oliko saavutettu päämäärä kaiken kuoleman arvoinen? Entä ne, jotka selvisivät? Minkälaiseen maailmaan he pääsivät jatkamaan elämäänsä, kun 20 vuoden kuluttua oli edessä, jos mahdollista, vielä hirvittävämpi ja tuhoisampi sota?
En osannut vastata esittämiini kysymyksiin muuten kuin miettimällä, milloin itse olisin valmis uhraamaan itseni suuremman päämäärän hyväksi. Toisin kuin menneinä vuosikymmeninä ja -satoina, en olisi valmis uhraamaan itseäni oman maani itsenäisyyden vuoksi, vaikka rakastankin syvästi Suomea. Maani on tuttu ja rakas. Siellä läheiseni elävät ja kuolevat. Siellä sijaitsevat jo edesmenneiden rakkaitteni haudat. Siellä nököttää meidän mökki ja meidän laituri, ja auringonlasku tekee samanlaisen varjon kotini nurmikolle joka ilta. Ja tuolta tulee tuttu kettu tutun aidan raosta ovelat silmät viiruina.
Mutta mitä enemmän matkustan, sen keinotekoisemmilta valtioiden rajat alkavat tuntua. Millä oikeudelle me omistamme juuri Suomen ja argentiinalaiset Argentiinan? Mikä oikeus vain Suomen rajojen sisäpuolella asuvilla on tiettyihin valtion myöntämiin etuuksiin? Miksi me ajattelemme olevamme oikeutettuja niihin vain siksi, että olemme syntyneet ajan saatossa määrättyjen rajojen sisäpuolelle? Miksi me koemme, että olemme oikeutettuja omistamaan Suomen, vaikka emme ole tehneet muuta kuin sattuneet syntymään ja pysymään elossa siellä? Miksi me koemme oikeudeksemme rajoittaa muualta tulevien lukumäärää siksi, että he tulevat muualta?
Minusta on kiva omistaa. Pieni pala ihan omaa maata ja tietenkin oma talo ja sitten mökki ja sen päälle vaikka villiintynyt metsikkö. Mutta että omistaa kokonainen valtio? Seisoa valtakunnanrajan päällä ja sanoa, että tämä puoli on minun ja tuo toinen on sinun, sillä tämä on minun synnyinoikeuteni ja tuo on sinun. Miten minä sen rajan omistan, kun en voi sitä ostaa? Vai ostinko rajan samalla, kun sopeuduin omaan yhteiskuntaani ja aloin noudattaa sen lakeja ja kävin sen kouluja ja käytin sen terveyspalveluja?
Maailmalla matkustellessa "me ja muut" -keskeisyys sekä rajojen ja muurien pystyttäminen alkavat tuntua yhä enemmän pikkumaiselta ja eriskummalliselta. Matkustaja voi omistaa koko maailman sillä, ettei omista yhtään mitään, koska jotkut asiat vain kerta kaikkiaan ovat yhteisiä kaikille. Valloitin kerran yhden matalan vuoren kiipeämällä sinne. Niin tosin valloittivat 300 000 muutakin ihmistä jo saman vuoden aikana. Tekikö se kokemuksestani vähemmän ainutlaatuisen? En usko.
Palatakseni vihdoin ajatukseen uhrautumisesta suuremman päämäärän eteen, itsenäisyys ei ole se päämäärä, minkä vuoksi taistelisin. (Jottei minusta saa ihan kauhean epäisänmaallista kuvaa, niin mainittakoon tässä välissä muun muassa se, että vuodatan joka kerta ylpeyden ja onnenkyyneliä, kun suomalainen urheilusankari pääsee mitaleille.) Itsenäisyys on uhrattavissa, jotta henkilömenetyksiltä vältyttäisiin.
Sen sijaan asia, josta en voisi taisteluitta luopua, ovat ihmisoikeudet, joihin jokaisella ihmisellä on oikeus riippumatta siitä kuka tai missä hän sattuu olemaan. Jos näitä oikeuksia rikotaan räikeästi, minun kai täytyisi olla myös valmis kuolemaan niitä puolustaessani. Silloin voisin sanoa, että kuolemani oli uhraus, joka kannatti tehdä parempaa maailmaa rakennettaessa.
Blood Swept Lands and Seas of Red -muistoteoksen lisäksi myös vuoden takainen käynti Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä oli järisyttävän ajatuksia herättävä kokemus. Eräs viisas teksti jäi minulle siitä käynnistä erityisesti mieleen. Harmi vain, etten muista sen sanojaa: "Ensin keskitysleireille vietiin slaaveja, mutta koska en ollut slaavi, en kokenut tarvetta puolustaa heitä. Seuraavaksi leireille kärrättiin romaneja, mutta koska en ollut romani, annoin heidän tehdä sen vastustelematta. Sitten vietiin juutalaiset, mutta suljin päättäväisesti silmäni, koska en ollut juutalainen. Lopulta keskitysleirille vietiin minut, ja silloin ei ollut enää ketään puolustamassa minua, koska kaikki muut oli viety sinne jo ennen minua".
Amerikkalainen sotilas kertoi eräässä dokumentissa, että vapauttaessaan toisen maailmansodan lopussa keskitysleireillä hengissä selvinneitä ihmisiä, hän vihdoin ymmärsi, minkä takia hän oli sotinut. Isänmaallisuus, valtakunnanrajat ja kaupunginmuurit olivat menettäneet merkityksensä sotilaan elämässä jo kauan sitten kaiken järjettömän tappamisen keskellä. Hän ei enää ymmärtänyt, mitä puolusti ja minkä vuoksi taisteli. Vasta sodan viime hetkillä löytyneet keskitysleirit ja niiden todellisuuden näkeminen saivat sotilaan löytämään sotimisensa tarkoituksen. Hän ei ollutkaan taistellut isänmaansa puolesta, vaan sorrettujen ja kidutettujen ihmisten oikeuksien puolesta. Näin sota tuntui oikeutetulta.
Yleensä olen maailmalla hirvittävän ylpeä suomalaisista ja suomalaisuudesta. Ukrainan sodan myötä olen kuitenkin joutunut tuntemaan suomalaisuudesta myös häpeää. Sen sijaan, että suomalaiset olisivat seisoneet ylpeänä ja yhdenmukaisena joukkona EU:n Venäjälle määräämien talouspakotteiden takana, Suomessa nostettiin suurimmaksi uutisoinnin aiheeksi talouspakotteiden vaikutukset Suomen talouteen. Viennin tärkeys Venäjälle koskettaa tietysti suuressa määrin Suomea, onhan Venäjä maallemme ehkä tärkein vientikumppani. Mietin, missä vaiheessa suomalaisista tuli pikkumaisia omaan napaan tuijottelijoita kuuluisan suomalaisen sisukkuuden sijaan? Joskus sorrettujen puolustaminen vaatii korean puheen lisäksi myös tekoja, ja tekojen seuraukset saattavat olla epämiellyttäviä meille. Talouspakotteista seuraa työttömyyttä ja talouden taantumista, mutta samalla lähetämme Venäjälle edes jonkinlaisen viestin, että täällä me olemme emmekä hyväksy toimianne.
Kaiken kaikkiaan aikamoinen ajatusketju lähti liikkeelle Tower of Londonin pihalta! Kuten aluksi sanoin, harvoin mikään yksittäinen taideteos on herättänyt minussa niin monia ajatuksia ja kysymyksiä.
