tiistai 18. marraskuuta 2014

Digital Revolution


Jean Paul Gaultierin maailman jälkeen siirryin Barbicanin kulttuurikompleksissa vain kerrosta alemmaksi heti seuraavaan näyttelyyn. Tunnelmaltaan ihan erilainen Digital Revolution: An immersive exhibition of art, design, film, music and videogames -näyttely veti ihmisiä sisään kuin kärpäsiä.

Ensimmäisenä vastaan tulivat ajanlaskumme ensimmäiset tietokoneet ja -pelit. Tämä näyttely ei todellakaan ollut mikään "katsoa saa, muttei koskea" -tyyppinen, vaan ihmiset pelasivat silmät kiiluen Pac-Mania ja vuoden 1985 Super Mario Brosia.

Mitä pidemmälle näyttely eteni, sen edistyneempää kaikki oli. Nuo yllä otetut kuvat olivat sellaisesta huoneesta, jossa ihmiset seisoivat aluksi valkoisen kankaan edessä. Pian heidän hahmonsa ilmestyivät kankaalle ja sen myötä myös siivet selkään. Jos räpsytti käsiään tarpeeksi nopeasti, valkokankaan hahmo nousi lentoon. 

Toisessa kohtaa valkokankaalle heijastuneen hahmon kimppuun kävivät linnut, jotka lopulta söivät hahmon kokonaan.


Näyttely oli ihan valtavan mielenkiintoinen, mutta siellä oli niin paljon porukkaa, että ahdistus iski.

Olisin niiiiin paljon halunnut päästä pelaamaan vanhoja ysäritietokonepelejä ja koittamaan jos jonkinlaista vempelettä, mutta olin liian väsynyt ja pakokauhuinen käyttämään kyynärpäitä ja teräviä hampaita tungoksessa.

Niinpä lähes kävelin koko näyttelyn läpi ja pakenin ulos heti ulko-oven nähtyäni. Yhtä juttua pääsin kuitenkin koittamaan, mikä oli aika siisti.

Kävin seisomaan yhden kuvaruudun eteen, joka saman tien heijasti kuvani näytölle. Samalla se etsi silmäni, joista alkoi nousta savua!

maanantai 17. marraskuuta 2014

The Fashion World of Jean Paul Gaultier


Eräänä elokuisena päivänä suuntasin kulkuni Barbicanin taidekeskukseen, josta löytyi suunnittelija Jean Paul Gaultierin uraa esittelevä upea näyttely.

Muodin kauhukakara on ehtinyt uransa aikana tehdä ja kokea vaikka  jos mitä, mutta näyttelyn myötä tuli selväksi, että hänen mielestään "keskinkertaisuus on ihan kauhistuttavan tylsää". Gaultierin luomukset nyt vaan ovat mahdollisimman kaukana keskitiestä ja ikävystyttävästä valtavirrasta.

JPG:n kuuluisimpia tavaramerkkejä taitavat olla tötteröliivit, merimiesraidat, laahushelmat ja miehille suunnatut hameet.



Näyttelyssä ei ollut pelkästään esillä Gaultierin suunnittelemia vaatteita. Niiden rinnalla näyttelyvieraat pääsivät tutustumaan suunnittelijan elämäntarinaan ja innoittajiin (yksi suurimmista taitaa olla hänen isoäitinsä).

Ennen kaikkea nostan peukkua Gaultierille siitä, että hän käyttää malleinaan mahdollisimman kirjavaa porukkaa. Asiakkaaksi tosin pääsee ainoastaan olemalla riittävän mielenkiintoinen ihminen (harmillista - ei siis Gaultierin suunnittelemaa asua minulle).



maanantai 10. marraskuuta 2014

Syksyinen Lontoo



Ennen kuin tulin tänne asumaan, minua varoiteltiin siitä, että Lontoossa sataa aina.

Kohta vuoden kokemuksella aion olla eri mieltä väitteen kanssa. Suomi se on, jossa sataa aina. Paitsi heinäkuussa, jolloin ei sada.

Me ollaan saatu nauttia täällä aivan ihanan lämpimästä ja aurinkoisesta syksystä. Vielä marraskuun alkupäivinäkin lämpötila pysytteli 20 asteessa ja yhtenä kummallisena päivänä kolkuteltiin hellerajoja, kun lämpötila nousi huikeaan 24 asteeseen. 












Neljä päivää sitten tänne tuli kuitenkin virallisesti syksy. Kaivoin huhtikuusta lähtien kaapissani lojuneen villakangastakin taas käyttööni, kiedoin villahuivin kaulaani ja vedin pipon syvälle päähän. 

Pitkän kesän jälkeen talvipukeutuminen on oikeastaan ihan kivaa. Kaupungille on myös laitettu värikkäitä jouluvaloja ja -koristeita, joten  joulumielihän tässä alkaa painaa päälle ilmojen kylmentymisen seurauksena.



Tänä vuonna loukkaannuin ihan kamalan paljon aamuvirkuille kellon siirtämisestä talviaikaan. Vieläkin suututtaa niin paljon, että parasta varmaan vähän purkaa pahaa oloa tässä ja nyt.

Ennen täällä tuli pimeää vasta puoli seitsemän aikaan illasta, mutta nykyään pimeys laskeutuu jo puoli viideltä. Sen sijaan aamukuudelta on  kyllä valoisaa. Kuka oikesti hyödyntää noita aamun valoisia tunteja mitenkään? En muista, että olisin vuosiin herännyt kello kuudelta - ellen sitten jollekin aikaiselle aamulennolle kerran kahdessa vuodessa.

Miksi ihmeessä sitä valoa tarvitaan aamupalan syömiseen ja työmatkaan ja konttorin ikkunasta ulos tuijotteluun? Vähänkö huippua viettää kaikki valoisa aika töissä neljän seinän sisällä ja juuri kun pääset vapaille kello neljä, pimeys kosahtaa ympärille läpitunkevana ja itsepäisenä, eikä väisty kun vasta seuraavana aamuna kello kuusi, jolloin on vielä älyttömän kiva nukkua ainakin neljä tuntia.


En KESTÄ sitä ajatusta, ettei minulle sallita illasta valoisaa aikaa. Kuinka paljon energisempi sitä olisikaan työpäivän jälkeen, jos katu edelleen kylpisi auringonvalosta eikä yöllisestä ilmastosta, jossa vastaan kävelee ainoastaan Nukkumatti unihiekkapussinsa kanssa.

Tosi mukava kuitenkin, että aamuvirkut pääsevät puistoihin lenkkeilemään heti herättyään. On auringonsädettä ja aamukastetta ja ihanan rauhallista vielä, kun koko muu kaupunki nukkuu. Kylläpä päivä sitten alkaakin hyvin. Ja onhan se kaikkien eri yhteiskuntien suoranainen velvollisuus pitää nämä varhaiset madonnappaajat hyväntuulisina, koska... sen takia, että... MIKSI??? AAAARRRRRGGGGHHHHH!

Hyväntuulisin terveisin,
auringonkalastaja

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Book of Kells



Dublinissa ollessa halusin ehdottomasti tsekata Trinity Collegen, yhden Euroopan kuuluisimmista yliopistoista. Minulla on omituinen tarve päästä vertailemaan kaikkia mahdollisia yliopistorakennuksia Oulun yliopistoon, joka on ehkä maailmankaikkeuden karmein yliopisto visuaalisesti. Opetuksesta, luennoista ja kursseista tykkäsin kyllä paljon, opettajista vielä enemmän, mutta ruoasta ja rakennuksesta en todellakaan (ja minä sentään suurimmaksi osaksi opiskelin pikkuisen viihtyisämmällä uudella puolella). 

Halusin tuona päivänä päästä taas kauhistelemaan Oulun yliopiston oransseja sisäseiniä, ikiaikaisia piirtoheittimiä, betonisia ulkoseiniä, koleita käytäviä ja epäviihtyisää ympäristöä ihmeellisine opiskelijaparakkitaloineen. Ja tottahan se oli, että Oulun yliopisto hävisi ulkonäkövertailussa Trinity Collegeen 100-0.

Trinity Collegen alueelle turisti pääsee vain kävelemällä sisään. Kampusalueella oli paljon kauniita rakennuksia, mutta löytyi sieltä moderneja betonihirvityksiä kauniiden vanhojen talojen rinnalla.

Irlannin toiseksi suosituin nähtävyys heti Cliffs of Moherin jälkeen löytyy Trinity Collegen kampusalueelta. Sen vanhasta kirjastosta löytyy Book of Kells, keskiaikainen näihin päiviin asti säilynyt kuvitettu latinankielinen evankeliumikäsikirjoitus. Kirjan ovat valmistaneet kelttiläiset munkit noin vuonna 800.

Kyseessä on siis todellinen Irlannin kansallisaarre, jota ihmiset jonottavat katsomaan. Old Libraryssa on myös muutakin nähtävää, kuten Long Room, josta löytyy 200 000 kirjaston vanhinta kirjaa. Samassa huoneessa järjestetään myös erilaisia näyttelyitä.

Mekin päätimme liittyä jonoon, sillä vaikutuimme ajatuksesta, että Dublinissa pitää jonottamalla jonottaa johonkin nähtävyyteen. Pääsymaksu oli aika kallis, mutta opiskelijakorteilla saimme hintaa nyittyä muutaman euron halvemmaksi.


Book of Kellsiä ei saanut valokuvata, mutta tuijottelimme sitä lasin läpi. Olisi kyllä hirveän paljon tehnyt mieli päästä kääntelemään sen sivuja! Vielä enemmän teki mieli päästä kirjoihin käsiksi Long Roomissa, missä tosissaan lepäsi se 200 000 vanhaa kirjaa eri kerroksissa. Ja vielä sitäkin enemmän olisi tehnyt mieli ryhtyä historiantutkijaksi samantien, heti paikalla ja nyt eikä myöhemmin.

Samassa tilassa oli näyttely Irlannin kansallissankarista, koko saaren ensimmäisestä kuninkaasta Brian Borusta (941-1014), joka kunnostautui lyömällä inhat ja rötöstelevät viikingit sodassa (tosin puolet sen ajan irlantilaisista sotivat Borun joukkojen sijasta viinkinkien joukoissa).

tiistai 4. marraskuuta 2014

Dublin



Olen halunnut päästä Dubliniin yläasteikäisestä lähtien. Syynä ovat olleet maailman ihanimmat naiskirjailijat; ennen kaikkea IKI-IHANA Maeve Binchy ja lisäksi myös Cathy Kelly sekä Marian Keyes.

Maeve Binchyn ihmiskuvaus on jotain ihan mieletöntä. Varsinkin hänen varhainen tuotantonsa on jättänyt jälkensä lähtemättömästi minuun. Edelleenkin sanoisin, että hänen Lasijärvi -teoksensa on yksi parhaimmista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut.

Irlantilaisten naiskirjailijoiden teoksissa Dublin oli paikka, johon pienissä kylissä ja maaseudulla kasvaneet tytöt pakenivat opiskelemaan ja tekemään töitä sekä elämään vapaampaa ja epäsovinnaisempaa elämää.

Ennen kuin edes pääsin Dubliniin asti, minulla oli pakottava tarve pitää kaupungista. Ihan vain näiden naiskirjailijoiden ja heidän teostensa takia. Lähtökohdat kaupunkiin tutustumiselle olivat siis mitä parhaimmat, mutta mikä oli lopulta lopputulos? Löysin harmaan ja ankean pikkukaupungin, josta oli hyvin, hyvin vaikeaa löytää mitään kaunista ja kiehtovaa.

Dublin antoi itsestään köyhän ja turvattoman kuvan. Kaduilla näkyi paljon kodittomia, narkkareita ja alkoholisteja. Teki mieli vilkuilla olan yli useaan otteeseen ja rutistaa laukku tiukasti kainaloon.

Emi halusi tietää, onko Dublin minusta kuin Lontoo pienoiskoossa, mutta vastaukseni oli nyrpeä EI(!). Jokivarsi on Lontoossa niin paljon hienompi, rakennukset kauniimpia ja harmonisempia, patsaat oivaltavampia, nähtävää löytyy vaikka kuinka paljon, olo ei tunnu turvattomalta, kaikkialla on puhdasta ja siistiä ja niin edespäin. "Voi Heli ja Lontoo on paras, Lontoo on ihanin, Lontoo on ainoa oikea", huokaisi Emi minulle ja valituslistalleni. Mutta oli Emi lopulta kuitenkin samaa mieltä kaupungista, että pettymyshän se oli.






































Yleensä olemme Emin kanssa tosi hyviä löytämään kauneutta ties minkälaisista paikoista. Dublinissa mitään kovin kiehtovaa ei vain tullut vastaan, ja se teki meidän olomme hämmentyneiksi. Tietenkin samalla heräsi kysymys, että ollaanko kierretty ihan vääriä paikkoja, vaikka ihan keskusta-alueilla me liikuimme.

Temple Barin alue Liffey-joen eteläpuolella oli ihan hauska. Muutaman korttelin kokoiselta alueelta löytyi pubien ja ravintoloiden värikäs keskittymä, jossa käytiin Emin kanssa syömässä siitäkin huolimatta, että hostellilla meitä kiellettiin sitä tekemästä. Kuulemma Temple Barin alueella on nykyään vain turisteja, ja kaikkiin hintoihin on laitettu turistilisä. Kadulla ruokapaikkamme edessä soitti pieni katuorkesteri, jonka tahdissa pari narkkaria jaksoivat tanssia tuntitolkulla.






































Edellisessä kuvassa on ehkä Dublinin kuuluisin patsas, The Spire, joka valmistui IRA:n vuonna 1966 räjäyttämän Nelson's Pillar -veistoksen tilalle. Patsas on 121 metriä korkea ja tuntui olevan samanlainen kohtaamispaikka dublinilaisille kuin Stockan kello helsinkiläisille.  

maanantai 3. marraskuuta 2014

Killarney



Britteinsaarilla rakastetaan linnoja. Skotlanti, Wales ja Englanti ovat täynnä vanhoja keskiaikaisia linnoja, eikä Irlantikaan jää juuri huonommaksi.

Koska olen ehkä saanut yliannostuksen joka nurkan takaa pilkottavasta linnasta, käväisimme Irlannissa vain yhden linnan pihalla. Hienohan se toki oli.


Linna löytyi Killarneystä Ring of Kerryn varrelta ja oli nimeltään Ross Castle. Niin kuin suurin osa muistakin Britteinsaarilta bongatuista linnoista, tämäkin lepäsi valtavan kauniin maiseman keskellä.

Irlannissa on myös ihan älyttömän paljon joutsenia! Galwayn läpi virtaavassa joessa oli sellainen joutsenlauma, etten ole toista tuon kaltaista näkyä nähnyt. Tässäkin järvessä uiskenteli jo kymmenittäin joutsenia, mutta Galwayssa ne tukkivat puolet joesta.

Ross Castle oli meidän viimeinen kohde Ring of Kerryn varrelta. Kävimme tsekkaamassa myös yhden vesiputouksen, mutta se ei tehnyt suurtakaan vaikutusta.

Linnan jälkeen oli aika suunnata kulkumme takaisin Dubliniin, jonne hurautimme neljässä, viidessä tunnissa. Enää onkin siis muutama postaus jäljellä koko Irlannin reissustamme, ja päähuomion niissä saa pääkaupunki Dublin.  

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ladies View



Viimeisen kokonaisen reissupäivämme aloitus oli ihan mieletön, kun pääsimme ajelemaan Gap of Dunloen läpi. Täydellinen startti päivälle jatkui edelleen hyväntuulisissa tunnelmissa, kun ajelimme pieniä vuoristoteitä pitkin.

Gap of Dunloessa näimme vuoret ihan kosketusetäisyydeltä. Kuilun pohjalta katsottuna vuoret nousivat jylhinä korkeuksiinsa joka ilmansuunnassa. Dunloen jälkeen oli aika etsiä käsiimme näköalapaikka, josta saisimme lähikuvan lisäksi nyt myös kokonaiskuvan vuoristosta.


Ring of Kerryn varrelta löytyy muun muassa Ladies View -niminen näköalapaikka, jota lähdimme metsästämään. Yksi vaihtoehto oli ajaa kapea Gap of Dunloe -tie takaisinpäin, mutta se ei houkutellut meitä yhtään, sillä lähes kaikki autot ajoivat yksisuuntaisella tiellä samaan suuntaan. Olisi ollut todella hankalaa päästä etenemään yhtään minnekään kaikkien vastaantulevien autojen takia. Ohituspaikkoja tiellä oli tosi harvassa.

Niinpä päätettiin riskillä jatkaa eteenpäin, ja toivottiin, että joku pieni vuoristopolku veisi meidät takaisin Ring of Kerrylle ilman, että meidän pitäisi kääntää autoa ympäri. Navigaattori hylkäsi meidät heti alkuunsa eikä kartassa näkynyt niin pieniä teitä, joten jouduttiin pysähtymään erään vuoriston keskellä sijainneen YHA hostellin eteen kysymään ajo-ohjeita. Ihana, puolikuuro ja vanha herrasmies antoi meille hyvät ohjeet Ladies Viewlle, ja niinpä päästiin ensinnäkin oikaisemaan matkaa tosi paljon ja toisekseen näkemään upeita maisemia.


Ennen Ladies Viewta löytyi toinenkin näköalapaikka, josta aukeni superhienot näkymät ympäristöön. Kun aloitimme aamumme ihan kuilun pohjalta, niin päivän pidetessä automme hilasi itseään yhä ylemmäs, kunnes pääsimme ihailemaan korkeuksista tällaisia maisemia.

Ajamamme pätkä Ring of Kerryä oli täynnä näköalapaikkoja, vesiputouksia ja vanhoja linnoja. Pysyttelimme kehätien pohjoisosissa, josta löytyi vuoristoa ja järviä. Aika paljonkin jäi kaihertamaan erityisesti Ring of Kerryn länsipuoli, joka meillä jäi ajamatta. Sieltä olisi löytynyt ihan toisenlaista luontoa. Merta, rantoja, saaria ja kallioita. Mutta sillä kuuluisalla seuraavalla kerralla varaan tarpeeksi aikaa Ring of Kerryn läpiajamiseen, jottei enää tarvitse harmitella tämän reissun kiireistä aikataulua ja ajanpuutetta.