Brixton Market

 

Ekan kerran pääsin kurkistamaan brixtonilaiseen elämäntapaan kahden Lontooseen vierailulle tulleen ystäväni, L:n ja Z:n kanssa. L:lle Lontoo on kaupunkina tuttu au pair -ajaltaan, ja siksi halusinkin näyttää hänelle kaupungista ihan uuden puolen - jonkun sellaisen, mitä L ei ollut vielä ehtinyt nähdä ja kokea.

En ollut itsekään käynyt aiemmin Brixtonissa, mutta olin kuullut siitä paljon hyvää. Niinpä päätettiin ennakkoluulottomasti lähteä kiertämään aluetta. Tietenkin Brixton onnistui yllättämään  meidät ihan täysin ja totta kai vain positiivisessa mielessä!

 

Ensin kiertelimme ulkomarkkinat, jotka keskittyvät kolmelle eri kadulle: Electric Avenuelle, Pope's Roadille ja Brixton Station Roadille. Seuraavaksi lähdimme etsimään katettua sisätilaa, joka löytyi hauskan ja eksoottisen harhailuretken jälkeen. Brixtonissa  on nimittäin pieniä katettuja kujia ja sokkeloita superpaljon, joten harhailimme jos jonkinlaisten elektroniikka- ja kampaamotunneleiden läpi. Eräässä tunnelissa oli pieniä kampaamosalonkeja vieri vieressä muutaman neliön kokoisissa kopeissa.

Harmitti, kun en ollut ottanut järkkäriä mukaani, sillä Brixton suorastaan käskee valokuvaamaan itseään! Seuraavalla kerralla tiesin jo paremmin ja otin kameran mukaani, mutta en enää löytänyt noita outoja, eksoottisia ja pimeitä tunneleita.

 

Varsinkin Brixton Villagesta eli katetuilta sisämarkkinoilta, löytyy jos jonkinlaista ravintolaa ja kahvilaa! Ja ne ovat sisustukseltaan niin sympaattisia ja ihania. Puuta ja muovia on käytetty sisustuksessa paljon, pöydät ja tuolit ovat kaikki  ihan erilaisia ja silti sulassa sovussa keskenään, pöytäliinat ovat värikkäitä ja luonnonkukkia on laitettu koristamaan pöytiä.

Me juhlistimme L:n ja Z:n synttäreitä Rosie's:n pikkuruisessa kahvilassa, jossa oli kiikkerät pöydät, huterat tuolit ja päivänkakkaroita maljakossa. Söimme ällömakeita leivoksia ainakin kolmea erilaista (L:n toiveesta piti olla paljon eri makuja, koska L rakastaa kaikkea makeaa). Ensimmäisen leivoksen puolivälissä minä ja Z olimme jo aivan sokerihumalassa (olemme molemmat superhuonoja sietämään sokeria), kun L vasta aloitteli.

Kahvila-apulaisena oli afrikkalaisen omistajan pieni ala-asteikäinen tytönhupakko, joka tohkeissaan tarjoili kahvin pöytään. Siihen aikaan tosin koululaisten olisi pitänyt olla työnteon sijasta koulussa. Toivon totisesti, että koulupäivä oli sinä päivänä ollut ihan oikeastikin noin lyhyt.

Ikäväkseni huomaan, että kuvani eivät tee Brixtonille oikeutta. Olen aina onnistunut olemaan Brixtonissa joko ilman hyvää kameraa tai sitten väärään aikaan, jolloin kaupat ja kahvilat ovat menneet kiinni. Kiireissäni en ole ehtinyt etsiä jo aikaisemmin löytyneitä valokuvauksellisia paikkoja. 

Brixtoniin mennessä kannattaa muistaa, että parhaimmat paikat löytyvät eksymällä, ja eniten tietoa kummallisista vihanneksista ja lahjatavaroista saa kysymällä reilusti ystävällisiltä myyjiltä.

Afrokaribialaista tunnelmaa Brixtonissa

 

Lontoossa on niin monta kivaa kaupunginosaa, mutta yksi  kaikkien aikojen suosikeistani on pahamaineinen Brixton, joka muistetaan erityisesti mellakoistaan. Viimeisimmät mellakat tapahtuivat vuonna 2011, jonka jälkeen alue on huomattavasti siisteytynyt.

Kaupungin monikulttuurisuus näkyy erityisen hyvin Brixtonissa, joka on ennen kaikkea afrokaribialainen asuinalue. Ainakin neljäsosalla sen väestöstä on juuret Afrikassa tai Karibianmeren alueella. Vierailu Brixtonissa on vähän kuin ulkomaille tulisi. Pieni pala Kuubaa tai Keniaa keskellä Lontoota.

Alue on rosoinen, värikäs, monikulttuurinen, eksoottinen, kovaääninen ja rento.

 

Lontoo tunnetaan markkinakaupunkina, mutta suurin osa markkinoista järjestetään joko lauantaina tai sunnuntaina. Sen sijaan Brixtonissa markkinat pidetään joka päivä. Jotkut päivät ovat vilkkaampia, mutta tavallisenakin päivänä katumarkkinoilla ja sisähalleissa on myyjiä noin 80 kappaletta, joista monet ovat pystyttäneet kojunsa Brixtoniin joka päivä jo monen vuoden ajan.

Afrokaribialaiseen tyyliin Brixtonin markkinoilla myydään ihan kaikkea vanhoista puhelimenlatureista vessapapereihin, mattoihin, leluihin sekä suoranaiseen krääsään - ja kaikki on halvempaa kuin kaupoissa. 

 

 

 

Suuri osa myytävistä tuotteista liittyy afrikkalaiseen tai karibialaiseen kulttuuriin. Myynnissä on värikkäitä kankaita, päähineitä ja koruja. En ole nähnyt missään myöskään niin paljon peruukkikauppoja kuin Brixtonissa. Niitä on joka kulman takana, vieri vieressä, samoin kuin pieniä kampaamosalonkeja, joissa afrokaribialaiset käyvät huollattamassa hiuksiaan ja ottamassa päänsä täyteen pikkulettejä.

Etnistä ruokaa myyviä kauppoja ja vihanneskojuja on paljon. Niitä on kiva käydä kiertelemässä ihan vain ihastelun ja ihmettelyn vuoksi, niin paljon eksoottisia juttuja niistä löytyy. Vihanneskojuilla tuntee itsensä tosi sivistymättömäksi, kun huomaa hyvällä onnella tunnistavansa tarjottavasta noin puolet. Eräänkin kerran seistiin ystäväni E:n kanssa yhden vihanneskojun edessä, tuijoteltiin aikamme kummallisia vihanneksia silmät pyöreinä ja lopulta päätettiin kysyä myyjältä, mitä kaikkea pöydässä oli. Ahaa, tuo on jamssi, ja tuo okra, mutta mikä ihme on kassava?

Vihanneskojujen jälkeen lisää ihmeteltävää löytyy ruokakaupoista, jotka notkuvat muun muassa Nigeriasta ja Gambiasta tuoduista jauhoista, pähkinöistä, siemenistä ja öljyistä.

 

Huomaan, etten ole vielä edes ehtinyt aloittaa fiilistelyä Brixtonin sympaattisista kahviloista ja ravintoloista. Mutta siirretään se seuraavaan postaukseen. Brixton nimittäin ansaitsee postauksen jos toisenkin, niin uskomattoman ihana ja eksoottinen alue on kyseessä!

Tower of London

Tower of London on Lontoon suosituin nähtävyys - ja syystäkin. Osa keskiaikaisesta linnasta on rakennettu jo 1000-luvulla. Linnoitus on toiminut vuosisatojen aikana niin kuninkaanlinnana, vankilana kuin Britannian kruununjalokivien säilytyspaikkana ja museona.

Säästin Towerissa käynnin lokakuulle, koska tiesin, että paikka kiinnostaa minun lisäkseni myös vanhempiani. Harmi vaan, että käytiin siellä äidin synttäriloman viimeisenä päivänä, johon mennessä olin ehtinyt kehittää itselleni jo valtavan nähtävyysähkyn. Aamusella tuntui, etten millään jaksa tänäkin päivänä ahtaa itseeni uusia tietoja ja yrittää ymmärtää historiaa. Sen sijaan minua houkutteli joku helppo ja ajatustyötä vaatimaton kohde, kuten markkinat.

 

Markkinoille ei kuitenkaan menty, vaan pitäydyimme alkuperäisessä suunnitelmassa. Ensimmäisenä, kun linnan alueelle päästiin, osallistuttiin linnan kuuluisten vartijoiden, Beefeatereiden, vetämälle opastuskierrokselle. Kierros oli hauskan synkeä, sillä Beefeater kertoi Towerin historian verisimmät murhat ja tapahtumat omalla hauskalla tavallaan.

Beefeaterit asuvat linnoituksen alueella omissa asunnoissaan perheidensä kanssa. Samoja vartioita on ollut Towerissa jo satoja vuosia, tosin ennen vanhaan heidät tunnettiin kuninkaan henkivartiokaartina. Towerin vartijaksi on edelleenkin vaikea päästä. Työhön pääsee pitkän ja kunniakkaan, vähintään 22 vuotta kestäneen armeijapalveluksen jälkeen. Meidän turistiopasbeefeaterin mukaan suosituin kysymys on aina se, mistä sana Beefeater tulee. Vastaus kysymykseen on, ettei kukaan tiedä.

 

Linnan pihalla näkyi myös korppeja, joita tarinan mukaan Towerin linnan alueella täytyy aina olla. Korppien karkaaminen toteuttaisi ennustuksen Lontoon ja Englannin tuhoutumisesta.

Tower of Londonin suurin vetonaula on Britannian kruununjalokivet, jotka ovat niin mittaamattoman arvokkaita, ettei niitä ole edes vakuutettu, koska mikään vakuutus ei pystyisi korvaamaan niitä.

Kruununjalokivet eivät olleet missään määrin se syy, miksi halusin Toweriin. En ole yhtään jalokivi-ihmisiä, enkä oikeastaan edes koruihmisiä. En erota safiiria smaragdista, ja olen aina ihmetellyt ihmisten viehtymystä omistaa superkallis ja painava koru, joka läsnäolollaan aiheuttaisi vain huolta ja stressiä. Tower of Londonissa minua kiinnosti ennen kaikkea sen historia. Sen muurit ja seinät, jotka ovat vuosisatojen varrella todistaneet mitä uskomattomimpia tapahtumia hirttäjäisistä villieläimiin.

 

Mutta koska pääsylipun hinnalla sai samalla käydä katselemassa kruununjalokiviä ilmaiseksi, päätin tietenkin hyödyntää koko lipun. Niinpä me jonotimme ja jonotimme ja jonotimme katsomaan niitä. Ja kun me loputtoman jonottamisen jälkeen näimme aarteet - ne olivat ihan kertakaikkisen mykistäviä! Ällistyttäviä. Kiehtovia. Kauniita.

Pökerryttävän jalokiviloisteen keskellä paistatteli päiväänsä 530 karaatin painoinen Afrikan tähti (Cullinan I), suurin hiottu ja virheettömistä virheettömin timantti. Afrikan tähden rinnalla tuikki henkeäsalpaava Koh-I-Noor -timantti, jota ovat perinteisesti käyttäneet vain kuningattaret, koska sen sanotaan tuovan huonoa onnea miehille, jotka kantavat sitä.

Alun nihkeän suhtautumisen jälkeen olen siis muuttanut kelkkani ihan täysin kruununjalokivien suhteen. Nykyään olen sitä mieltä, että pelkästään jo nuo aarteet ovat uskomattoman hyvä syy maksaa kallis pääsylippu. Itse asiassa haluaisin ehdottomasti nähdä ne uudelleen. Ja viettää aikaa niiden kanssa. Ja timantit ovat ihania. IHANIA!

 

Olimme varanneet ihan liian vähän aikaa Tower of Londonin kiertämiseen, koska siellä olisi voinut helposti viettää kokonaisen päivän, enemmänkin. Nähtävyytenä se oli tosi monipuolinen ja hirvittävän iso. Lopulta lähes juoksimme linnoitusalueen läpi, kun aika alkoi olla kortilla. Vierailun aikana nähtiin niin vankisellejä, kidutusvälineitä, vanhoja asevarastoja, haarniskoita, kappeleita, korppeja, vartioita kuin jalokiviäkin.

Mutta se kimallus - ja timanttien tuike - ja raskaana alustallaan lepäävät kruunut ja valtikat... Olen ihan myyty!

Madame Tussauds

 

Yksi synttärisankarin toiveista oli päästä käymään Madame Tussaudsin vahakabinetissa. Sinne suuntasimmekin mahdollisimman arkisena päivänä ja aamupäivästä, jotta välttäisimme pahimmat jonot. Suunnitelma ei kyllä onnistunut yhtään, sillä lokakuussakin vahakabinettiin oli ihan jäätävä jono. Itse asiassa koko Lontoo-vuoteni aikana en joutunut jonottamaan minnekään muualle yhtä kauan kuin Madame Tussaudsiin. Jonotusta kesti yli tunnin ja jonotustilassa soi ainoastaan yksi kappale, uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen (epäilen, että se oli One Directionia). Jonotuksen lopulla tulin jo siihen tulokseen, että nyt lähtee palautetta järjestäjille, että voisiko jonotuksen viihtyvyyttä yhtään edes yrittää parantaa vaikkapa vain vaihtuvilla kappaleilla. Mutta tälläkin kertaa kävi se sama juttu, mitä minulle aina käy: en tietenkään jaksanut enää jälkeenpäin mitään palautteita lähetellä, saati kirjoitella.

 

Lontoossa vietetty vuosi oli ihanan pitkä aika verrattuna siihen, kuinka paljon yleensä reissuilla on aikaa tutustua paikkoihin. Vuoden oleskelussa oli myös se hyvä puoli, että ruuhkaisimpia turistikohteita pystyi tsekkaamaan turistisesonkien ulkopuolella. Kesäaikaan niin minä kuin muutkin työkaverini välttelimme pahimpia turistikohteita ja palasimme niihin loppusyksystä tai alkukeväästä.  Tosin pelkästään kulttuurista innostuneita lontoolaisiakin on jo niin paljon, ettei museoissa ja taidenäyttelyissä ole ikinä mitenkään yksinäistä, ei edes koleina talvikuukausina.

Madame Tussaudsissa olin käynyt jo kerran aikaisemmin, viitisen vuotta sitten. Vahakabinetti on ehkä niitä ”vain kerran elämässä tehtäviä” juttuja, mutta lähdin silti ihan mielelläni mukaan uudelle kierrokselle. Ja oli sinne viiden vuoden aikana tullut uusia nukkejakin. Bollywood -osasto oli intialaisten suosiossa, mutta me emme tainneet tunnistaa sieltä ketään. TV ei muuten tosiaan välitä todellista kuvaa siitä, kuinka pieniä ja laihoja näyttelijät ovat. Varsinkin naiset näyttivät todellisessa koossaan langanlaihoilta. Ilmeisesti TV ei myöskään välitä miehille tarpeeksi hyvin näyttelijä- ja muusikkonaisten todellista kuppikokoa, sillä monet miehet näyttivät sovittavan muun muassa Amy Winehousin tissejä käsiinsä.

Siistein ja karmein juttu vahakabinetissa oli minun mielestäni kauhu-osio, jossa pahimmat sarjamurhaajat oli ikuistettu vahaan. Pimeä valaistus, aavemainen musiikki, kovat äänet ja yhtäkkinen tuulenvire niskaan olivat sinänsä jo vähän pelottavia, mutta niiden lisäksi kauhuosastolla oli kuolleiksi meikattuja työntekijöitä, jotka pelottelivat jo valmiiksi pelosta kyyristeleviä ihmisiä syöksymällä äkkiarvaamatta nurkan takaa tai työntämällä kättään ties mistä seinäpaneelista ihmistä kohti. 

Jossain vaiheessa huomasin joutuneeni ensimmäiseksi kulkijaksi kauhujen labyrintissa, kun muut kanssakulkijat olivat litistyneet hytiseväksi kasaksi selkäni taakse. Siihen asti olin selvinnyt suuremmitta säikähdyksittä ja päätin selvitä loppuajankin. Näin jo kaukaa yhden elävän kuolleen hengailevan kymmenisen metriä edessäni ja ajattelin, että miten voisin pelästyä, kun tiedän sen olevan juuri tuossa. Mutta yhtäkkiä huomasin päästäväni ällistynyttä huutokurlausääntä ja korinaa kurkustani, kun hahmo syöksähti äkkiarvaamatta ja salamannopeasti kolmen sentin päähän kasvoistani. Tämä sai äidin nauramaan, mutta roikkuipa kuitenkin loppumatkan turvassa takkini liepeissä.

Liput Madame Tussaudsiin ovat mielestäni turhan kalliit, mutta vinkkinä sinne halajaville voin sanoa, että käykää ostamassa lontoolaisesta ruokakaupasta Kellogg’sin muutaman punnan muropaketti, jonka kyljestä löytyy Grown-ups go free -voucher. Sen leikkaamalla ja mukaan ottamalla yksi aikuinen pääsee ilmaiseksi sisälle joko maksavan aikuisen tai lapsen seurassa. Voucher käy muutamaan muuhunkin kohteeseen kuin vahakabinettiin.

Ps. Vahaan ikuistettu lempihahmomme oli tietenkin postauksen viimeisessä kuvassa esiintyvä maailmankuulu uusiseelantilainen rugbypelaaja, jonka kanssa me kaikki kolme jaamme saman sukunimen. Kiitos Jonahin, olen saanut yhden jos toisenkin kosinnan tapaamiltani uusiseelantilaisilta miehiltä, jotka kovasti janoavat sukunimeämme.

Kensington Palace

 

Lokakuussa Lontoossa juhlittiin pyöreitä vuosia täyttänyttä äitiäni. Isä osti lennot ja majoituksen äidille syntymäpäivälahjaksi, ja niinpä päästiin viettämään kolmestaan äidin synttäreitä.

Juhlahumua jatkui neljän päivän verran, ja tavoitteena oli käydä mahdollisimman monessa synttärisankarin toivenähtävyydessä. Äiti rakastaa ihan kaikkea kuninkaallisiin liittyvää ja lisäksi myös historiaa, joten kohteemmekin olivat sen mukaisia. Prinsessa Diana on äidin kestosuosikki kuninkaallisista, ja Dianan lisäksi äiti on hulluna sekä herttuatar Catherineen että prinssi Georgeen. Siksipä teitä ei varmaan yllätä, että suuntasimme kulkumme Kensingtonin palatsiin, joka oli Dianan entinen asunto ja Katen, Williamin ja Georgen nykyinen asunto.

 

 

Osa Kensingtonin palatsista on avoinna yleisölle. Tiloissa järjestetään erilaisia vaihtuvia sekä pysyviä näyttelyitä. Meidän aikanamme linnassa oli neljä eri näyttelyä, joista yhdessä esiteltiin Iso-Britannian kaikki George-kuninkaat, toisessa oli näytillä Elisabetin ja Dianan pukuja ja kolmannessa ihasteltiin kuningatar Viktorian ja hänen miehensä rakkaustarinaa.

Vierailu palatsissa oli yllätyksekseni todella viihdyttävä. Oli kiva nähdä Dianan pukuja, joista suuri osa oli itsellenikin tuttuja tv:n ja lehtien välityksellä.

Jo mainittujen kuuluisien entisten ja nykyisten asukkaiden lisäksi myös kuningatar Viktoria syntyi ja vietti lapsuusvuotensa Kensingtonin palatsissa. Sympaattisessa Viktoria -näyttelyssä oli esillä Viktorian leluja ja huonekaluja, valokuvia, rakkauskirjeitä sekä päiväkirjamerkintöjä rakkaasta Albertista. Viktorian kirjoitukset kertoivat tositarinan rakastuneesta ja hullaantuneesta naisesta, joka kävi todella kuumana komeaan Albertiinsa.

Muun muassa Mondon matkaoppaassa Kensingtonin palatsia pidettiin koruttomana ja tylsänä paikkana, mutta meistä linna oli koristeellinen, hieno, monipuolinen ja vanha. Yleisö pääsee kiertelemään ihan palatsin vanhimmissa osissa, jotka on rakennettu 1600-luvun lopulla. Jokainen hallitsija on tehnyt Kensingtonin palatsista omannäköisensä, ja linnaa on laajennettu moneen otteeseen. Siksi palatsista löytää vaikka mitä eri tyylisuuntia.

Kensingtonin palatsin lisäksi kuninkaalliset -teemalla vietetty synttäriloma piti sisällään muun muassa käynnit Madame Tussaudsin vahakabinetissa (erityisesti kuninkaalliset vahanuket), St Paulin katedraalissa (Dianan ja Charlesin häät vuonna 1981), Harrodsilla (Diana ja Dodi Memorial) sekä Tower of Londonissa (muut kuninkaalliset ja kruununjalokivet). Täytyy tosin myöntää, että pidimme yhtenä iltana isän kanssa taukoa siniverisistä, kun kipaisimme Stamford Bridgelle seuraamaan Mestarien liigan ottelua Chelsea vastaan NK Maribor (ei kuninkaallisia, paitsi kuninkaallista kohtelua katsomosta saanut Didier Drogba).