perjantai 31. heinäkuuta 2015

Reykjanes




Blue Lagoonilta hypättiin jälleen vuokra-autoihimme ja jäätiin pyörimään vielä muutamaksi tunniksi Reykjanesin niemimaalle. Reykjanes sijaitsee aivan Islannin lounaiskulmassa, ja Blue Lagoonin lisäksi myös Keflavíkin lentokenttä löytyy samaiselta alueelta.

Niemimaata kuvaavat ehkä parhaiten sanat mustanpuhuvuus ja karuus. Reykjanes on geotermisesti aktiivista aluetta, josta löytyy synkeää laavakenttää, kivikkoa, kiehuvia kuumia lähteitä, kuplivia mutakuoppia ja yksinäisiä majakoita töröttämässä omilla kukkuloillaan. Valkoisen höyryn ja mustan kivikon lisäksi Reykjanesin yksi pääväreistä on sininen, joka tulee villeinä vuorten rinteillä rehottavista lupiineista.


Ensimmäinen stoppi Blue Lagoonin jälkeen oli Brimketill, luonnon muovaama allas laavakivirannikolla. Altaita löysimme itse asiassa kaksikin kappaletta samasta paikkaa. Rannikolla oli tuulista, pilvistä, kylmää ja mustaa, mutta samalla karulla tavalla todella kaunista. Merenkäynti oli voimakasta, ja paikassa viipyili vuosisatoja jatkuneen autiuden ja hylätyksi tulemisen tunne.

Kuolleelta, hylätyltä ja autiolta näyttävä maaperä pettää kuitenkin ulkonäöllään, sillä maanpinnan alapuolella tapahtuu kaikenlaisia kummallisia ja erittäin siistejä juttuja.

Läheltä Brimketilliä löytyy mahtava Gunnuhverin geoterminen alue, josta löyty kuplivia mutakuoppia ja savuavaa, höyryävää maata.

Suomalaiselle näky on jotenkin ihan kertakaikkisen kummallinen, kun maasta puskee ylös sokaiseva määrä valkoista höyryä. Jalkojen juuresta kuuluu pihinää ja pulputusta, kun vesi tai muta kiehuu. Eikö täällä ihan oikeasti tarvita hellaa tai vedenkeitintä veden kuumentamiseen?

Gunnuhverin alueella liikuttaessa fiksut turistit kulkevat aina merkittyjä reittejä pitkin, sillä maasta puskeva aines on niin kuumaa, että sen osuessa iholle saattaa syntyä pahoja palovammoja. Kuulemma niitä tyhmiäkin reitiltä harhautuneita turisteja on, kertoivat matkakumppanini ja vahtivat toisiaan, ettei kukaan erehtynyt tekemään mitään uhkarohkeaa. Jo pitkospuiden vieressä oleva maakin tuntui mukavan lämpimältä, kun kädellä sitä pelokkaasti kokeili.




Gunnuhverin viereltä löytyi Reykjanesvitin aktiivinen majakka, ja majakan viereltä kiva kukkula, jolle kiipesimme ihailemaan niin sisämaata kuin mertakin. Kukkulalta näkyi mustaa, sinistä, valkoista ja haaleanvihreää. Reykjanesin värit.

Reykjanesvitiltä palasimme takaisin Keflavíkin lentokentälle, tällä kertaa hakemaan viimeiset vahvistuksemme matkaseurueeseemme. Hyväntuuliset K. ja A. saatiin matkatavaroineen mahdutettua autoihimme, ja 12 hengen reissuporukka oli sitä myöten kasassa. Seuraavana päivänä jätimme taaksemme Reykjavíkin ja sen sivistyksen, lämmön ja ravintolat ja vaihdoimme ne luontoon, vaelluskenkiin, tuulihousuihin, erämaavaelluksiin ja leirintäalueiden tukkeutuneisiin vessoihin.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Blue Lagoon


Reissupäivänä numero kaksi taivas riippui raskaana ja harmaana Reykjavíkin yllä. Silloin tällöin sataa tihutti, mutta meitä se ei harmittanut vähääkään, sillä me tiesimme kastuvamme joka tapauksessa muutaman tunnin päästä - ja ihan omasta halustamme.

Olimme varanneet etukäteen liput Islannin kuuluisimpaan uimapaikkaan, Blue Lagooniin, joka sijaitsee noin 45 kilometrin päässä kaupungista. Kylpylä lepää Reykjanesin niemimaalla keskellä autiota laavakenttää. Laguunin vesi on 37-39 asteista, joten palelemaan ei pääse millään vaikka taivaalta sataisi jäähileitä sadepisaroiden sijaan.

Sinne me siis hurautimme heti aamupäivästä ja pääsimme vieläpä kätevästi pitkien jonojen ohi, koska liput oli tosiaan varattu etukäteen netin kautta. Koska sininen laguuni on Islannin kuuluisin uimapaikka, myös lipun hinta on kalliimpi kuin missään muualla. Kesäaikaan me maksoimme lipuista 45 euroa per naama, mikä on ihan älyttömän kallista verrattuna vaikka Reykjavíkin maauimalaan, jonka lipun hinta on murto-osa tuosta summasta.


Blue Lagoonin vesi on mineraaleista sameaa, ja vedenpinnan vaaleansinisen värin saa aikaan silika, joka on piin ja hapen yhdiste. Oikeasti vesi on valkoista, mutta silikan  reagointi auringonvaloon saa veden näyttämään lähes turkoosilta. Vesi laguuniin johdetaan syvältä maanpinnan alapuolelta, jossa merivesi ja pohjavesi törmäilevät toisiinsa. 

Kylpylän veden pitäisi olla muuten tosi terveellistä, paitsi hiuksille, joita vesi kurittaa rankalla kädellä. Siksipä suositus oli, että hoitoaine jätetään päähän uimisen ajaksi ja että hiukset kootaan nutturalle mahdollisimman kauaksi vedenpinnasta. Kylpylässä on suihkujen luona tarjolla hoitoainetta, joten sitä ei edes tarvitse itse tajuta ottaa mukaan. Minä orjallisesti seurasin ohjeita ja lilluin vedessä hoitoaine päässä, mutta silti hiusten kuivaamisen jälkeen hiukseni jämähtivät niin sitkeään solmuun, ettei mikään harja pystynyt irrottamaan pahinta solmukohtaa. Hiuksissani taitaa olla edelleen tyhjä kolo siinä kohtaa, mistä jouduin tylysti katkaisemaan hiukset takun yläpuolelta. Sanottakoon kuitenkin myös se, että seurueemme kolmen muun naisen hiuksiin vesi ei luonut samanlaista takuttavaa efektiä. 

Joka tapauksessa vesi oli täydellisen lämmintä! Altaalle joutuu kipittämään suihkutilojen jälkeen aika pitkän matkan, ja +14 asteinen ilma saa ihon viimeistään kananlihalle ennen kuin pääsee lämpimän veden syleilyyn. Onneksi sitten kun veteen pääsee, siellä voisi lillua tuntikaudet ilman että tulee kylmä. Mikä on ihan uskomattoman siistiä, sillä Suomen kylpylöissä jopa porealtaiden muka-lämpimämpi-vesi saa minut useasti palelemaan 15 minuutin lillumisen jälkeen. Mutta ei Islannissa. Ei todella!

Blue Lagoon oli aivan ihana kokemus, jonka aikana ja jälkeen olin ihan tavattoman hyvällä tuulella. Näin jälkiviisaana en välttämättä kuitenkaan pulittaisi uudelleen tuota 45 euroa. Sinänsä laguuni ja sen suomat maisemat eivät ole kovin ihmeellisiä, ja kuumiin lähteisiin pääsee ympäri Islantia parhaimmillaan ilmaiseksi ja huonoimmillaankin muutaman kympin hintaan. Reykjavíkin maauimala ajaa samaa asiaa, jos tavoitteena on päästä vain lillumaan ja rentoutumaan lämpimässä vedessä.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Reissun alku ja Reykjavík


Islantiin lähteminen ei ollut mitään maailman huolettominta hommaa, jossa muutamaa tuntia ennen lähtöä nakellaan varvassandaalit, uikkarit ja hammasharja rinkkaan sekavassa järjestyksessä. Valmistautuminen piti aloittaa hyvissä ajoin hommaamalla kaikki tarpeellinen varustus vaelluskengistä tuulenpitäviin housuihin ja takkiin sekä rakkolaastareihin.

Omalla mittapuullani olin kerrankin oikein ajoissa valmistautumassa reissuun, kun aloitin pakkauslistan tekemisen jo tiistaina - kokonaiset neljä päivää ennen lähtöä. Vaelluskengät hommasin kolme päivää ennen lähtöä, tuulta pitävät housut kahta päivää ennen lähtöä, ja rinkka tuli lopulta pakattua viisi tuntia ennen lentokentälle lähtöä.

Toisten mittapuulla olin alun alkaenkin auttamattomasti myöhässä. Osa reissukumppaneistani oli kuulemma pakannut lähes kaiken jo tiistaina - kokonaiset neljä päivää ennen lähtöä. Suurin osa reissuporukasta oli myös testaillut ja sisäänajanut vaelluskenkiään kuukausien ajan tekemällä pikkuisia vaellusreissuja Nuuksiossa viikonloppuisin. Minä testasin vaelluskenkiäni ensimmäisen kerran kunnolla vasta perillä Islannissa, silloin kun oltiin jo tositoimissa vaeltamassa vuorten rinteillä tai jäätiköllä. 


Lentokentällä piti olla lauantaiaamuna kello 7. Pakkaamisen lopettelin vasta kahden jälkeen yöllä, vaikka olin ajatellut sitä aktiivisesti tiistaista lähtien. Pakkaaminen ei ole nimittäin minun pala kakkua, vaan tykkäisin siirrellä sen aloittamista niin myöhälle kuin mahdollista. En hulluna kiitellyt itseäni kolmen aikaan yöllä, kun vihdoin pääsin nukkumaan.

Vielä varsin seesteisenä laskeskelin kuitenkin, että ehtisin nukkua noin kolmisen tuntia ennen herätystä. Pöyhin tyynyn hyväksi, kietouduin peittoon ja suljin silmäni. Sitten kului ehkä kokonaiset 30 sekuntia, kunnes se iski. Reissupaniikki. Reissustressi. Reissupakokauhu. Uniseen päähäni iskostui ainoastaan yksi kysymys: mitähän tästä reissusta oikein tulee? Samaista kysymystä pyörittelinkin sitten päässäni seuraavat kaksi tuntia kylmänhiki otsalla ja katse lasittuneena.

Olin nimittäin lupautunut lähtemään reissuun 11 muun ihmisen kanssa, joista tunsin todella hyvin vain Emin. Muut puolestaan olivat ystäviä keskenään vuosien takaa - vanhoja opiskelukavereita ja heidän puolisoitaan kun olivat. Yöllä alkoi tuntua yhä hullummalta ja hullummalta ajatukselta liittyä tuohon reissuseuraan. Tuntui siltä kuin muu porukka olisi hengannut  koko ala-asteen tiiviisti yhdessä ja minä liittyisin seuraan vasta kuudennen luokan ihan viimeiselle luokkaretkelle. Olisinko minä todella se uppo-outo uusi koululainen, jolla on omituisia tapoja ja joka nauraa ihan kummallisille jutuille? (Kohtuuden nimissä on sanottava, että en ollut ainoa uusi tulokas tuohon porukkaan, vaan myös I. oli samassa tilanteessa kanssani. Hyvin todennäköisesti I. ei ollut vain ihan yhtä pelokkaana lähdössä mukaan kuin minä.) 

Paniikin keskellä onnistuin nukahtamaan tunniksi, jonka jälkeen heräsin pökertyneenä kellon soittoon ja uuteen päivään. Yöllinen stressi oli tunnin aikana pyyhkiytynyt pois, ja lentokentällä tapasin porukan tosi mukavia, sosiaalisia, kilttejä ja rauhallisia tyyppejä, joiden kanssa seuraavat kymmenen päivää menivät mainiosti ilman minkäänlaista paniikkia ulkopuolisuuden tunteesta. Tunsin oloni tosi tervetulleeksi heti alusta lähtien  (... joten kannatti taas stressata se pari tuntia ihan vain varmuuden vuoksi).


Torkuin koko lentomatkan, mutta vähäiseksi jääneet unet tekivät olon horjahtelevaksi ja uniseksi koko ensimmäisen Islanti-päivän ajan. Muukaan reissuseura ei varsinaisesti pursunnut energiaa aikaisen aamuherätyksen takia, joten otimme ensimmäisen päivän todella rauhallisesti.

Ensikosketus Islantiin oli bussimatka lentokentältä Reykjavíkiin. Yritin väkisin pitää silmiä auki bussissa, jotta varmasti näkisin 50 minuutin ajan maisemia uudessa ja oudossa maassa. Onnistuin tavoitteessaani ehkä 50 prosenttisesti, mutta ainakin se asia tuli selväksi, että Islannissa ei näkynyt ensimmäiseen puoleen tuntiin puun puuta. Laakeaa, aakeaa tuliperäistä maata ja laavakenttää, kivikkoa, sammalta ja lupiineja silminkantamattomiin. Mustaa maata, harmaata taivasta, tummana vellovaa merivettä horisontissa. Taloja törötti siellä täällä, mutta niitä eivät suojanneet säiltä eivätkä silmiltä minkäänlaiset puut, pensaat tai aidat. Alastonta, karua, avaruudellista. Kaunista, mutta vähän karmivaakin - tuntui siltä kuin Islannissa ei olisi mahdollisuuksia pieniin kotona tapahtuviin salaisuuksiin kaiken avonaisuuden vuoksi. Missä olivat varjot ja suoja, missä yksityisyys, kun kodin ja sen pihan näki äärimmäisen hyvin jo monen sadan metrin päästä ajotiellä?

Ensimmäiset puut tulivat vastaan Reykjavíkin reunamilla, Islannin suurimmassa ja väkirikkaimmassa kaupungissa (yli 120 000 asukasta).
Näin jälkikäteen sanoisin, että Reykjavíkiin tutustuminen kannattaisi jättää mieluummin reissun viimeisille päiville. Aluksi Reykjavík ei tunnu kovinkaan kummoiselta kaupungilta. Se on pienehkö, eikä sellaisenaan kovin erikoinen tai kaunis. Reykjavíkista löytyy  kävelykatu, kirkko ja ravintoloita - niin kuin kuin lähes kaikista muistakin maailman kaupungeista. Muutaman asian suhteen Reykjavík on kuitenkin aivan erityisen suloinen paikka.

Hellyttävintä maailman pohjoisimmassa pääkaupungissa ovat värikkäät talot, jotka näyttävät kaukaa ihan pohjoismaisilta puutaloilta, mutta läheltä katsottuna pintamateriaali onkin  puun sijasta maalattua peltiä. Islannissa ei vain kertakaikkiaan ole puuta tuhlattavaksi rakennustarpeiksi asti! Monet talot lämmitetään geotermisen lämmön avulla, joten sisällä ei tarvitse palella minään vuodenaikana ja suihkuista tulee aina lämmintä vettä.

Arkkitehtuurisesti kiinnostavia kohteita Reykjavíkissa ovat Hallgrímskirkjan kirkkorakennus sekä Harpan musiikkitalo. Hallgrímskirkja taitaa olla samalla Islannin korkein rakennus, jonka huipulta pääsee maksua vastaan ihailemaan pääkaupunkia yläilmoista. Alkupään kuvat onkin juuri otettu sen näköalatasanteelta.

Peltitalojen, kirkon ja musiikkitalon lisäksi Laugardalslaugin maauimala on parasta, mitä Reykjavík voi tarjota. Ihan keskustan tuntumassa sijaitseva ja paikallisten keskuudessa supersuosittu uimala saa vetensä kuumista lähteistä. Kaikista lämpimimmässä altaassa veden lämpötila on huikeat +44 astetta. Ei muuten paleltanut sen viiden minuutin aikana, mitä niin kuumassa vedessä kykeni olemaan!

Mutta miksi Reykjavík kannattaisi siis kokea mieluummin reissun loppu- kuin alkupäässä? Siksi, että kaupunkia osaa arvostaa aivan eri tavalla siinä vaiheessa, kun on pyörinyt viikon Islannin säiden armoilla ties missä leirintäalueilla, vaeltanut hikisenä erämaassa, etsinyt nälkäisenä auki olevaa ruokapaikkaa tai kauppaa pienissä kyläpahasissa, peseytynyt mädäntyneeltä kananmunalta haisevissa suihkuissa ja sinnitellyt hirveässä pissahädässä Islannin puuttomassa ja suojaa tarjoamattomassa luonnossa tuntitolkulla. Silloin Reykjavík on taivaallisen ihana paikka, jossa voi valita ravintolan minne menee syömään, pukeutua muihinkin vaatteisiin kuin tuulipukuun ja käydä kahvilassa tai jäätelöllä ajan kanssa.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Pieni suuri Islanti lukuina

Matkakohde: Islanti
Ajankohta: 4.7.-14.7.2015

10         reissupäivää
9          nukuttua yötä
1          uneton yö lentokoneessa
11         reissukaveria
11         mukavaa reissukaveria
1          pikkuruinen salamatkustaja
4          arkkitehtiä
1          maisema-arkkitehti
6          vaikeasti ymmärrettävää oman ammattikuntansa edustajaa  
           Sheldon Cooper -tyypistä hedelmäyrittäjään ja kaikkiin
           niihin konsultteihin, jotka konsultoivat jokainen 
           jotakin monimutkaista ja tärkeää asiaa
1          minä




2          vuokrattua nelivetoautoa
4          kuskia
6-18       astetta mitattuja ilmalämpötiloja reissun aikana
0          hermoromahdusta
0          itkupotkuraivaria
1          ruokamyrkytys
4          flunssaa
muutamia   allergisia reaktioita, kipeytyneitä selkiä ja vatsoja  
           sekä kengistä syntyneitä rakkoja
1-2        syötyä hampurilaista keskimäärin päivässä
1          syöty lammaskeitto keskimäärin päivässä



50         nähtyä kohdetta/nähtävyyttä/luonnonilmiötä (arvio)
5          tajunnan räjäyttävää luontoelämystä
1          valtaisa pettymys
1          pienempi pettymys
4-7        kertaa kuumissa lähteissä lillumista
1          kappale aktiivisia geysireitä
1          kehätie Islannin ympäri
1          Euraasian ja Pohjois-Amerikan laattojen
           erkaantumiskohta
muutamia   kraatereita, kraaterijärviä, geotermisia alueita,
           tulivuoria, jäätikköjä, basalttikivimudostumia ja 
           laavakenttiä
1          luolassa liplattava kuuma lähde
1 000 000  vesiputousta
paljon     lampaita







20         tulevaa postausta Islannista (arvio)

torstai 9. heinäkuuta 2015

Liebster Award -haaste

Matkablogeissa jo kuukausia kiertänyt Liebster Award -haaste saavutti yllättäen minutkin, kun Qué Pasan Säde haastoi minut mukaan. 

Haasteen säännöt menevät seuraavalla tavalla:
1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa (tehty)
2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen (tekeillä)
3. Nimeä  ja linkkaa 11 Liebster Awardin ansaitsevaa blogia, joilla on alle 200 seuraajaa (luulen, että kaikki kynnelle kykenevät ovat jo tehneet tämän, joten en aio haasta ketään uudelle kierrokselle)
4. Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille (jos joku haluaa vastata minun keksimiini kysymyksiin (niistä tulisi tietenkin tosi upeita kysymyksiä), lupaan keksiä ne, jahka ilmiannat itsesi kommentoimalla)

----

1. Millä perusteella valitset matkakohteesi?
Mietin esimerkiksi käytettävissä olevaa aikaa ja matkakassan suuruutta, etsin mahdollisimman halpoja/helppoja/suoria lentoja, kuuntelen tulevan reissukaverin toiveita... Joskus lähden mukaan kavereiden jo valitsemaan matkakohteeseen, koska seura itsessään on tarpeeksi hyvä syy lähteä mukaan. Kun itse saan päättää paikan, kohteeksi ei käy mikä tahansa tylsä kaupunki, vaan siellä pitää olla jotain kiinnostavaa tai erikoista. Mahdollisesti jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin nähnyt tai mikä on harvinaista suomalaiselle.

2. Suunnitteletko matkasi tarkasti etukäteen vai menetkö paikan päällä fiiliksen mukaan?
Riippuu niin paikasta. Pidemmillä reppureissuilla tai autoreissuilla reitti on pakko suunnitella jossain määrin etukäteen majoituksenkin kannalta. Lyhyillä lomilla, joissa hengataan viikko samassa paikassa, menetän otteeni, enkä saa suunnitelluksi mitään etukäteen. Yleensä vasta lennolla saan  avattua ensimmäistä kertaa kohteen opaskirjan, josta yritän hätäisesti etsiä parhaimmat menovinkit alkaneelle lomalle.

3. Miten säästät reissuihin?
Olen säästänyt oikeastaan koko elämäni ajan ainoastaan reissuja varten. En tiedä muunlaisesta säästämisestä, koska aina kun on ylimääräistä rahaa, siirrän ne ajatuksissani suoraan tulevaisuuden "matkatilille". Jossain vaiheessa pitäisi alkaa säästää asuntoa varten - ja mikä karmea kilpailutilanne siitä syntyykään matkailusäästämisen kanssa! Olen opiskellut seitsemän vuotta ja sen jälkeen tehnyt vielä vuoden vapaaehtoistöitä, joten rahaa säästyy yllättävän helposti, kun ei ole sitä koskaan oppinut käyttämään kuluttamismielessä.

4. Vaarallisin matkallasi sattunut tilanne?
Phuketissa lähdimme luottavaisina tuttujen paikallisten rantapoikien matkaan iltasella. Hyppäsimme heidän lava-autonsa kyytiin ja löysimme itsemme keskeltä viidakkoa, phukettilaisten miesten salapössyttelypaikasta kymmenien kilometrien päässä mistään. Kännyköissä ei ollut kuuluvuutta. Paikalla oli pelkkiä miehiä kymmenittäin, paitsi tietenkin me neljä suomalaista tyttöä. Osalla miehistä oli aseet. Oli pilkkopimeää. Olimme varvassandaaleissa liikkeellä ja upposimme joka askeleella mutaiseen maahan. Juuret takertuivat nilkkoihin ja liaanit käsiin. Saatoinpa olla "aikamoisen" helpottunut, kun meidät yöllä tuotiin takaisin hotellille vahingoittumattomina, vaikkakin naarmuisina viidakon syleilystä.

Vielä vaarallisempi tilanne kävi Koh Taolla, kun istuin kaverin vuokraskootterin kyydissä. Vasemmanpuoleinen liikenne ei ollut itsestäänselvyys suomalaiselle, vaan kaverini kääntyi skootterilla suoraan vastaantulevien kaistalle. Hengenlähtö oli muutaman metrin päässä, mutta onneksi vastaantuleva auto sai väistettyä meidät.

5. Matkustatko mieluiten yksin, kaksin vai porukalla?
Kaksin tai porukalla. Tykkään siitä, että saan jakaa matkalla koetut asiat.

6. Kohde, joka ei juurikaan kiinnosta?
Tylsät tai turvattomat kohteet. Esimerkiksi Irlanti oli tosi kiva paikka, mutta Dublin sen sijaan oli supertylsä. Tunisia oli kokonaisena maanakin valtavan tylsä. Turvattomuutta herättävistä kohteista voisi mainita tämän hetkisen tilanteen mukaan esimerkiksi Irakin, Kolumbian ja Somalian.

7. Mihin lähtisit, jos saisit matkustaa enää yhteen uuteen maahan?
Tämä on niin paha kysymys! Aivan painajaismaista olisi ajatella, että jatkossa voisi matkustaa vain yhteen uuteen maahaan. (Saako siis kaikissa jo käydyissä maissa tämän mukaan edelleen matkustaa?) Jos saisi matkustaa enää vain yhdessä maassa koko loppuelämän ajan, valitsisin Britannian sen monipuolisuuden ja kodikkuuden vuoksi. Mutta jos valitsisin jonkun uuden maan, missä en ole koskaan vielä ollut, niin valintani olisi… ööö… äää… aaargghhh… Uusi-Seelanti? Intia? Namibia? Peru? Joku noista se varmaan olisi :D

8. Tutustutko matkoillasi helposti uusiin ihmisiin?
Yleensä olen hirveän laiska tutustumaan uusiin ihmisiin. Pidemmillä reissuilla tutustun paremmin, kun taas lyhyillä reissuilla en koe tarvetta tehdä tuttavuutta, sillä oma matkaseura on jo sellaisenaan huippua.

9. Paras kotimaan matkakohde?
Lappi.

10. Pahin pettymys matkakohteena?
Tunisia. Vaikka lähdimme sinne vain auringonottomielessä ja odotukset olivat hyvin pienet jo lähtiessä, maa muodostui pettymykseksi. Tunisiasta ei löytynyt mitään erikoista tai mieleenpainuvaa. Yhtä töykeitä, päällekäyviä ja röyhkeitä paikallisia miehiä en ole tavannut vielä missään muualla. Eikä minua ole missään muualla maailmassa yritetty huijata niin paljon kuin Tunisiassa. 

11. Suurin matkustamiseen liittyvä unelmasi?
Että löytyisi sellainen työpaikka, jossa saisi aina tammikuun ja helmikuun matkustella ulkomailla palkallisella tai palkattomalla lomalla ja silti kesällä pitää vielä ainakin kuukauden kesäloman Suomessa.



Kiitos hyvistä kysymyksistä, Säde!

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Bethnal Greenin katutaidetta


Columbia Roadilta lähdimme haahuilumielellä tutkimaan sen lähialueita. Lontoossa haahuilu toimii jotenkin järjettömän hyvin, sillä päämäärättömästi kävellen törmää supermielenkiintoisiin, katu-uskottaviin ja särmiin paikkoihin. 

Löysimme muun muassa Hackney City Farmin, jossa kävimme morottamassa lontoolaisia sikoja, aaseja ja kanoja. Pidimme käyntiä tärkeänä, jotta lontoolaiset R. ja M. pysyisivät edelleen tavallisessa maaseutuelämässä kiinni kiihkeän suurkaupunkielämän keskellä.

Farmin lisäksi löysimme jälleen kerran hienoa katutaidetta, johon törmää helpoiten kävelemällä ympäriinsä Hackneyn ja Shoreditchin alueita. Huomiomme kiinnitti parkkipaikka, jota reunusti lukuisa joukko graffitteja. Parkkipaikalle autonsa jättänyt miesporukka oli selvästi ollut ostoksilla Columbia Roadin kukkamarkkinoilla, sillä kukkapuskat taiteltiin hellästi auton takakonttiin.

"Onkohan yksi noista miehistä lähdössä kosintamatkalle", minä mietin ääneen R:lle ja M:lle. Columbia Road vaikuttaa nimittäin aika romanttiselta paikalta, josta miehet voisivat aivan hyvin käydä hakemassa kosintaruusuja rakkailleen tai lepyttelykukkia vaimokkeilleen...


Harhailtuamme aikamme tuntemattomilla seuduilla, hyppäsimme keskustaan menevään bussiin, sillä päiväohjelmaan kuului vielä West End Liven seuraaminen Trafalgar Squarella tuhatpäisen yleisön kanssa. Aina kerran vuodessa Trafalgar Squarella esitetään 10-15 minuutin pätkiä Lontoossa pyörivistä eri musikaaleista.