Lappi

 

Terveisiä Lapinmailta! Minulla on ollut jo kauan haaveena lähteä Lappiin ruskamatkalle, ja vihdoin haaveesta tuli totta. Viime lauantaina ajelin Helsingistä Rovaniemelle, josta Lapin matka virallisesti starttasi. Oulusta poimin mukaani A:n, joka lähti Lappiin viimeistelemään graduaan tunturi- ja vaaramaisemien keskelle.

Yhdeksän tunnin ajon jälkeen voinen sanoa, että Suomi on superpitkä maa, jossa ei näytä olevan muuta kuin metsää ja järviä. Sekin tuli selväksi, että Lapin paras ruska-aika oli jo ollutta ja mennyttä, sillä kaunein ruska näytti lepäävään Jyväskylän yllä. Onneksi Lappi on todella viehättävä paikka milloin tahansa.

 

 

Rovaniemeltä matka jatkui yhdeksi yöksi Ylläsjärvelle ja sieltä kahdeksi yöksi Kilpisjärvelle, josta heräsimme tänä aamuna raikkaaseen talvi-ilmaan. Ensilumi oli satanut Saanan ja lähitunturien huipuille yön aikana. Majapaikan pihalla Saanaa katsellessa iski pieni paniikki tulevasta, sillä olemme tietenkin liikkeellä kesärenkailla. Arvoimme pitkän tovin uskallammeko lähteä ajamaan Pohjois-Norjaan vai pitäisikö meidän samantien suunnata etelään lumiuhkan vuoksi. Päätimme, että pyörähtäisimme hieman Norjan puolella ja sen jälkeen kääntäisimme auton nokan kohti etelää. Noin 30 kilometriä Norjan puolella ajettuamme maisemat sokaisivat meidät kauneudellaan ja heitimme hyvästit viimeisillekin järjenhivenille, ja päätimme sittenkin jatkaa matkaa rannikkoreittiä Skibotnin ja Storslettin kautta Altaan, josta löysimme yöpaikan mukavan suomalaispariskunnan omistamalta leirintäalueelta. Altasta matka jatkuu huomenna Inariin, jossa yövymme vielä yhden yön ennen paluuta Ouluun.

Islannin vesiputoukset

Luulenpa, että Islanti olisi vesiputousten EM-kilpailuissa aika voittoisa. Eurooppalaisessa mittakaavassa maan vesiputoukset ovat nimittäin aika huimia. Jopa minä lämpenin muutamille putouksille, vaikka yleisesti ottaen en ole mitenkään erityisen innoissani päästessäni katsomaan veden valumista kallionseinämää pitkin.

Seuraavaksi esittelyssä on siis Islannin vesiputousten parhaimmisto:  

 

 

Hraunfossar, Länsi-Islanti

Vesiputouksen sijasta kyseessä oli enemmänkin monien vesiputousten yhtenäisenä jatkuva sarja. Vesi valui alas laajalta alueelta pitkin kivettynyttä laavapeltoa. Veden väri oli upean turkoosi. Hraunfossar oli häkellyttävän kaunis paikka.

Seljalandsfoss + Gljúfrabúi, Etelä-Islanti

Mielestäni hienoin putous koko matkallamme oli Seljalandsfoss, jossa pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kävelemään vesiputouksen taakse. Matka sinne muodostui varsin märäksi, sillä 60 metriä korkea ja 25 metriä leveä vesiputous pärski pisaroita ja vesihöyryä ympäriinsä. Tunne vesiputouksen takana oli aivan mahtava, kun pääsi seisomaan niin lähelle voimakasta ja kaunista putousta.

Seljalandsfossin vierestä löytyi myös Gljúfrabúin vesiputous, joka sijaitsee luolassa (oikeanpuoleinen kuva). Sinne pääsee kahlaamaan jokea pitkin. Gljúfrabúikin oli aivan käymisenarvoinen paikka (ja muutaman reissukumppanini mielestä jopa Islannin kaunein putous).

 

Gullfoss, Golden Circle

Gullfoss eli kultainen putous muodostuu kahdesta erillisestä putouksesta, joiden korkeudet ovat 11 metriä ja 21 metriä. Vesiputous sijaitsee Islannin tunnetuimman matkailureitin, Golden Circlen, varrella aika lähellä pääkaupunkia. 

 

 

Dettifoss, Pohjois-Islanti

Tällä vesiputouksella on aihetta ylpeilyyn, sillä se on virtausmäärältään Euroopan suurin (200 m³/s ).

Paikan päällä riitti niin vedenpauhua kuin ilmassa leijailevaa kosteuttakin. Kauaa ei tarvinnut odotella, kun ulkovaatteita jo koristi pysyvä vesipisarapeitto, ja naamasta sai pyyhkiä vettä jatkuvasti.

 

 

Goðafoss, Pohjois-Islanti

Goðafoss eli "Jumalten vesiputous" on 12 metriä korkea ja 30 metriä leveä. Putous on ilmeisesti parhaimmillaan aurinkoisella säällä, selkeää taivasta vasten. Pilvisyys jotenkin varasti puolet putouksen väreistä - tai ainakin siltä se tuntui.

--

Kauneus on muuten niin katsojan omissa silmissä. Mietimme 12 hengen reissuporukalla kaikista kauneinta näkemäämme islantilaista vesiputousta, mutta mielipiteet hajaantuivat samaan tapaan kuin oppilaat koulupäivän päätyttyä. Kahdestatoista ihmisestä vain ehkä yksi tai kaksi taisi olla samaa mieltä kanssani, että Seljalandsfoss olisi ollut kaunein putous.

Joka tapauksessa Islanti näytti minulle sen, että myös Euroopasta löytyy näyttäviä ja mieleenpainuvia vesiputouksia, joita kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. 

Tervetuloa helvettiin

 

 

 

 

Kuvittele tilanne, että olisit ollut pari päivää tajuttomana kolautettuasi pääsi. Tai että olisit maannut koomassa viimeiset puoli vuotta. Herättyäsi avaisit silmäsi ja ympärilläsi olisi mustaa, savuavaa maata. Olisit ihan yksin keskellä maastoa, joka näyttäisi siltä, että onnettomuus tai sota olisi moukaroinut kaiken maan tasalle. Paikalla olisi vain mustuneita, savuavia, hiiltyneitä raunioita ja kivenmurikoita. Missään ei olisi ristinsielua. Tuulen ujellus peittäisi huutosi. Savu sihisisi yrittäessään päästä mahdollisimman nopeasti haihtumaan ilmaan. Luulisit ehkä, että olet maailman ainoa ydinonnettomuudesta hengissä selvinnyt ihminen monen kilometrin säteellä. Tai sitten luulisit, että olisitkin elävän sijasta kuollut, ja seisoisit parasta aikaa katselemassa miltä helvetissä näyttää.

Luottakaa minuun: Leirhnjúkur on viimeinen paikka maailmassa, josta haluaisitte herätä tajuttomuuden tai kooman jälkeen.

Leirhnjúkur on valtava laavakenttä Kraflan osittain romahtaneella, mutta aktiivisella tulivuorialueella. Krafla on purkautunut historiansa aikana 29 kertaa, joista viimeisimmät purkaukset ovat tapahtuneet vuosien 1977 ja 1984 välisenä aikana. Vaikka tapahtumasta on kulunut aikaa jo vuosikymmeniä, laavakivimurska höyryää paikoitellen edelleen. Kiinteän muodon saavuttanut laava on joissain kohtaa liian kuumaa kosketettavaksi. Vierailijoita varoitellaan kengänpohjien sulamisella. Sulaneen kivimassan voima on käsittämätön.

Ennen vanhaan taikauskoiset ihmiset pelkäsivät aluetta, sillä kansantarinat kertoivat helvetin sijaitsevan tulivuorten alla. Satoja vuosia myöhemmin kansantarinat vaikuttavat edelleen täysin uskottavilta. Paikka on selkäpiitä karmiva. Ydinsodan loppunäyttämö. Maanpäällinen helvetti. 

 

Mývatnin lukuisista nähtävyyksistä juuri Leirhnjúkur on kaikista tuntemattomin. Se on ihan hirvittävä vääryys, sillä tuo läntinen Kraflan alue on parasta mitä Mývatnissa on tarjolla, ja ehkä toiseksi parasta mitä koko Islannissa on tarjolla. Kuvat eivät tee paikan dramaattisuudelle oikeutta. Ne osaavat kertoa vain pienen tarinan Leirhnjúkurin todellisuudesta.

Paholaisen väitetään asuvan Mývatnin Dimmuborgirissa, mutta kyllä minusta paholaisen kotiosoite on selvästi Leirhnjúkur.

Mielikuvituksellinen Mývatn

Viivyimme Mývatnin alueella parin päivän verran. Siinä ehti juuri ja juuri käydä läpi alueen tunnetuimmat kohteet. Maantieteellisesti Mývatn sijaitsee pohjoisessa lähellä Islannin toisiksi suurinta kaupunkikeskittymää, Akureyriä. 

Islannin itäosasta minulle ei oikein jäänyt minkäänlaista kuvaa. Ajelimme Vattnajökullin jälkeen kehätietä pitkin suoraan pohjoiseen. Itäisestä Islannista jäivät katsastamatta lukuisat majakat, yksi uimapaikka sekä itäisen Islannin pisin ja levein laakso. Noiden paikkojen sijasta päätimme keskittyä mieluummin Mývatnin alueeseen, mikä minusta vaikutti hyvältä ratkaisulta. Toinen viisihenkeä kantanut automme sen sijaan kierteli itäisen Islannin majakat läpi, ja muistaakseni he sanoivat jälkeenpäin olleensa oikein tyytyväisiä päiväänsä, vaikka olivatkin heränneet pidempää reissua varten tunteja ennen muuta porukkaa.   

 

 

Joka tapauksessa Mývatnin ehkä omituisin kohde on Skútustaðagígarin pseudokraaterit, jotka ovat laavan jäähtymisestä johtuvien kaasuräjähdysten synnyttämiä. Helikopterista otetuissa kuvissa "huijari"kraaterimaisema näyttää melkein kuun pinnalta.

Läheltä katsottuna pseudokraaterit eivät ole läheskään niin vaikuttavia kun voisi kuvitella. Ne eivät ole kovin syviä ja niiden keskus kasvaa harmitonta ja kesyä ruohoa. Kauempaa katsottuna maastonmuoto on kuitenkin hauskannäköinen vihreine feikkikraaterikukkuloineen. 

 

 

 

Mývatnin vierailuun kuului myös Dimmuborgirin laavakentällä kävelyä. Paikan päällä meni erilaisia kävelyreittejä 20 minuutista pidempiin lenkkeihin.

Dimmuborgiria ylistetään matkaoppaissa kohtuuttoman paljon, ja legenda kertoo, että synkkyytensä puolesta paikka voisi olla itsensä paholaisen asunto. Kirkkaalla päivänvalolla paikasta ei saanut kyllä minkäänlaisia synkkiä ja kauhua herättäviä viboja. Jos jostakin koin pelkoa, niin siitä tylsistyisinkö totaalisesti tylsien laavarykelmien keskelle kesken tylsää kävelylenkkiämme.

Hämärän aikaan paikassa täytyy olla jotain kauhistuttavaa ja dramaattista laavamuodostelmien heijastamine synkkine varjoineen. Onhan norjalainen metalliyhtye Dimmu Borgirkin saanut nimensä paikan mukaan. Dimmuborgirin laavakentälle ropisi kuitenkin miljoona lisäpistettä hyvästä huumorintajusta, sillä kohteen ravintola tarjosi turisteille Dimmuburgeria syötäväksi. Mekin tietenkin haluttiin maistaa sitä, mutta jono oli niin pitkä, että meidän oli pakko etsiä toinen ruokapaikka. 

 

 

 

Mývatnin yksi kirkkaimmista kohokohdista oli Grjótugján luola, jonka pohjalla liplatti yksi kauneimmista kuumista lähteistä mitä olen koskaan nähnyt. Aikaisemmin sitä käytettiin kylpylänä, mutta 1970-luvun puolivälistä lähtien lähes kymmenen vuotta jatkuneet tulivuorenpurkaukset nostivat veden lämpötilan yli 50 asteeseen. Nykyään vesi on alkanut jäähtyä pikkuhiljaa, mutta edelleen se on liian kuumaa uimiseen. Olisi ollut ihan mieletön kokemus päästä uimaan turkoosinvärisessä vedessä suojaisessa pikkuluolassa. Ehkä kymmenen vuoden päästä sitten?

Olemme varmasti olleet myös aikamoisen hauska näky, kun olemme ahtautuneet peräjälkeen luolaan 12 hengen porukalla, ja edenneet siellä ryömimällä, kiipeilemällä ja konttaamalla niin kuin Klonkku konsanaan.

Hverir / Hverarönd

 

 

Jäätikköpäivän jälkeen siirryimme täysin päinvastaisiin tunnelmiin ja maisemiin. Kylmänä hohkaava jäätikkö vaihtui Mývatnin geotermisiin alueisiin, kiehuviin mutakuoppiin ja höyryäviin, värikkäisiin laavakenttiin. Noin 450 kilometrin mittaisen siirtymän alussa maa oli vielä ikiroudan ja monen sadan metrin korkuisen jääkerroksen peitossa. Mývatnissa puolestaan maa kiehui ja kupli yli sata-asteisena. 

Paikan päällä meitä tervehti reissun voimakkain ja aromivivahteikkain mädäntyneen kananmunan tuoksu, joka leijui läpitunkevana paitsi luonnossa, myös meidän juomavedessämme sekä suihkukopissamme.

 

Mývatn on tosi monipuolinen kohde, jonka tutustumiseen kannattaa käyttää aikaa enemmän kuin päivä. Sieltä löytyy niin pseudokraatereita ja kraatereita, laavakenttiä, vesiputouksia, luolassa sijaitsevia kuumia lähteitä kuin kiehuvia mutakuoppiakin. Erityisesti tässä postauksessa esiteltävä Hveririn/Hveraröndin alue, luolasta löytynyt kuuma lähde sekä maanpäällistä helvettiä muistuttava Leirhnjúkur kilpailevat koko Islannin reissun kärkikohteista jäätikköjärvi Jökulsárlónin rinnalla.

 

Hverir / Hverarönd on geoterminen alue Námafjall -vuoren (482 metriä) kyljessä. Alue on täynnä kuoppia, aukkoja, höyryä, lohkeillutta savea sekä kuivunutta värikästä maaperää. Kaikista mielikuvituksellisimpia ovat sinisen mustina kuplivat mutakuopat, joista kuuluu jatkuva pulputus ja poksahtelu. Vaikka tienviitat poistettaisiin pysyvästi kohteelle, matkailijat todennäköisesti löytäisivät perille vain hajua seuraamalla, sillä sitä Hveririssä riittää. 

Ja jos se ei muka riittäisi, tarvitsee vain työntää päänsä löyhkäävään höyrypilveen, jossa hajun voimakkuuden voi kertoa saman tien ainakin sadalla. Värikkäitä kokemuksia kaipaavana minun oli tietenkin kokeiltava seisomista höyrypilvessä. Tunne on tukala, kun kuuma höyryaalto läimii kasvoja ja haju yhdistettynä höyryyn pyrkii tukahduttamaan hengitystiet.