Barcelonan reissun viimeisenä lomapäivänä suunnattiin kulkumme kohti ihan uusia maisemia, sillä vanhakaupunki oli käynyt jo aikamoisen tutuksi. Päämääränämme oli Montjüicin vuori, josta haluttiin saada verkkokalvoillemme viimeiset panoramanäkymät kaupungista.
Viimeinen päivä on aina vähän nihkeä. Heräämisen jälkeen on hankala olla masentumatta siitä, että loma alkaa olla lopussa. Me kuitenkin tsempattiin ihan hyvin tuona aamuna ja löntysteltiin rauhassa bussipysäkille odottelemaan kyytiä vuorelle. Olimme ostaneet halvan kymmenen kerran lipun ja vielä pari matkaa oli käyttämättä. Metron sijasta valittiin menopeliksi bussi, koska sen kyydistä näkee niin paljon enemmän. Tai siis oltaisiin nähty, jos bussi olisi ikinä tullut poimimaan meidät kyytiin. Muita busseja huristeli jatkuvasti ohitsemme, mutta juuri meidän bussia ei näkynyt eikä kuulunut. Tunnin hämmentävän odottelun jälkeen tultiin siihen tulokseen, ettei viimeistä päivää kannata ehkä käyttää kokonaan bussipysäkillä istuskeluun. Päätettiin sitten kävellä funikulaarin luokse, jolla pääsee muutamassa minuutissa Montjüicille. Ja sitä etsiessä eksyttiin ihan pahimman kerran.
Meidän kartta oli viimeisenä päivänä jo ihan tuhannen pirstaleina. Ylemmän osan karttaa jätin hostellille, koska ajattelin, ettemme tarvitse sitä enää. Alempi osa oli mukana, mutta siinä oli reikiä ja aukkoja enemmän kuin laki olisi sallinut. Päätettiin vaan seurata aukotonta suuntavaistoamme. Lopulta olimme kääntyneet niin monta kertaa ties mistä kulmista ja oikaisseet pienten puistojen ja pihojen kautta, ettemme enää löytäneet itseämme kartalta, vaikka kuinka sitä pläräsimme. Jälkeenpäin meille selvisi, että oltiin valittu ihan väärä tie juuri siitä osasta karttaa, joka oli hostellilla.
Lopulta päädyttiin Placa Espanyalle, josta olisi ollut vuorelle parin sadan metrin kävelymatka ja liukuportaat huipulle. Me ei kuitenkaan tajuttu sitä, vaan edelleen etsittiin funikulaaria. Se me lopulta löydettiinkin, mutta tehtiin sinne päästäksemme noin kymmenen kilometrin ylimääräinen lenkki. Meiltä meni Montjüicille pääsyyn kaiken kaikkiaan noin puoli päivää, mikä otti ihan sairaasti päähän. Epätoivo iski salakavalasti ja kuiski korvaan, ettei tulla koskaan pääsemään perille.
Mutta päästiin. Lopulta me päästiin!
Montjüicilta löytyi kiva näköalapuisto, Jardins de Laribal, jossa käytiin ihailemassa näkymien lisäksi myös vehreämpää Espanjaa ja kuunneltiin puron solinaa. En lakkaa edelleenkään päivittelemästä sitä, kuinka melkein kaikki puistot Espanjassa ovat yllättävän karuja, pölyisiä ja kuivia. Lontoon vihreiden nurmikkopuistojen jälkeen on totuttelemista pölyisyyteen ja auringon polttamaan kuivaan nurmikkoon. Jardins de Laribal oli kaikista miellyttävin puisto Espanjassa, missä olen vieraillut.
Vuorelta löytyi myös Museu Nacional d'Art de Catalunya, joka oli rakennuksena komea ja jylhä. Sen portailla oli mukava istuskella, katsella alhaalla avautuvaa kaupunkia, seurata ihmisiä ja kuunnella katusoittajan soittoa.
Eniten harmitti se, että jätettiin Montjüicin alue vikaan päivään, sillä tykkäsin siitä sekä Placa Espanyan ympäristöstä tosi paljon. Vuorelta olisi löytynyt myös supermielenkiintoinen ja paljon kehuja saanut hautausmaa, mutta ei enää ehditty eikä jaksettu lähteä sitä etsimään.
Vika päivä ei mennyt siis erityisemmin putkeen, mutta tuollaisia reissupäiviä sattuu tasaisesti silloin tällöin. Paljon nähtiin myös uusia juttuja meidän kymmenen kilometrin ylimääräisellä lenkillä. L:n oli tosin pakko hakea reissueväitä kaupasta, sillä kuulemma karkkia, sipsiä, jäätelöä ja suklaata syödessä loputon käveleminen tuntui edes vähäsen paremmalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti