Dublin

 

Olen halunnut päästä Dubliniin yläasteikäisestä lähtien. Syynä ovat olleet maailman ihanimmat naiskirjailijat; ennen kaikkea IKI-IHANA Maeve Binchy ja lisäksi myös Cathy Kelly sekä Marian Keyes.

Maeve Binchyn ihmiskuvaus on jotain ihan mieletöntä. Varsinkin hänen varhainen tuotantonsa on jättänyt jälkensä lähtemättömästi minuun. Edelleenkin sanoisin, että hänen Lasijärvi -teoksensa on yksi parhaimmista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut.

Irlantilaisten naiskirjailijoiden teoksissa Dublin oli paikka, johon pienissä kylissä ja maaseudulla kasvaneet tytöt pakenivat opiskelemaan ja tekemään töitä sekä elämään vapaampaa ja epäsovinnaisempaa elämää.

 

 

Ennen kuin edes pääsin Dubliniin asti, minulla oli pakottava tarve pitää kaupungista. Ihan vain näiden naiskirjailijoiden ja heidän teostensa takia. Lähtökohdat kaupunkiin tutustumiselle olivat siis mitä parhaimmat, mutta mikä oli lopulta lopputulos? Löysin harmaan ja ankean pikkukaupungin, josta oli hyvin, hyvin vaikeaa löytää mitään kaunista ja kiehtovaa.

Dublin antoi itsestään köyhän ja turvattoman kuvan. Kaduilla näkyi paljon kodittomia, narkkareita ja alkoholisteja. Teki mieli vilkuilla olan yli useaan otteeseen ja rutistaa laukku tiukasti kainaloon.

 

Emi halusi tietää, onko Dublin minusta kuin Lontoo pienoiskoossa, mutta vastaukseni oli nyrpeä EI(!). Jokivarsi on Lontoossa niin paljon hienompi, rakennukset kauniimpia ja harmonisempia, patsaat oivaltavampia, nähtävää löytyy vaikka kuinka paljon, olo ei tunnu turvattomalta, kaikkialla on puhdasta ja siistiä ja niin edespäin. "Voi Heli ja Lontoo on paras, Lontoo on ihanin, Lontoo on ainoa oikea", huokaisi Emi minulle ja valituslistalleni. Mutta oli Emi lopulta kuitenkin samaa mieltä kaupungista, että pettymyshän se oli.

Yleensä olemme Emin kanssa tosi hyviä löytämään kauneutta ties minkälaisista paikoista. Dublinissa mitään kovin kiehtovaa ei vain tullut vastaan, ja se teki meidän olomme hämmentyneiksi. Tietenkin samalla heräsi kysymys, että ollaanko kierretty ihan vääriä paikkoja, vaikka ihan keskusta-alueilla me liikuimme.

Temple Barin alue Liffey-joen eteläpuolella oli ihan hauska. Muutaman korttelin kokoiselta alueelta löytyi pubien ja ravintoloiden värikäs keskittymä, jossa käytiin Emin kanssa syömässä siitäkin huolimatta, että hostellilla meitä kiellettiin sitä tekemästä. Kuulemma Temple Barin alueella on nykyään vain turisteja, ja kaikkiin hintoihin on laitettu turistilisä. Kadulla ruokapaikkamme edessä soitti pieni katuorkesteri, jonka tahdissa pari narkkaria jaksoivat tanssia tuntitolkulla.

Edellisessä kuvassa on ehkä Dublinin kuuluisin patsas, The Spire, joka valmistui IRA:n vuonna 1966 räjäyttämän Nelson's Pillar -veistoksen tilalle. Patsas on 121 metriä korkea ja tuntui olevan samanlainen kohtaamispaikka dublinilaisille kuin Stockan kello helsinkiläisille.