perjantai 16. tammikuuta 2015

Madame Tussauds


 
Yksi synttärisankarin toiveista oli päästä käymään Madame Tussaudsin vahakabinetissa. Sinne suuntasimmekin mahdollisimman arkisena päivänä ja aamupäivästä, jotta välttäisimme pahimmat jonot. Suunnitelma ei kyllä onnistunut yhtään, sillä lokakuussakin vahakabinettiin oli ihan jäätävä jono. Itse asiassa koko Lontoo-vuoteni aikana en joutunut jonottamaan minnekään muualle yhtä kauan kuin Madame Tussaudsiin. Jonotusta kesti yli tunnin ja jonotustilassa soi ainoastaan yksi kappale, uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen (epäilen, että se oli One Directionia). Jonotuksen lopulla tulin jo siihen tulokseen, että nyt lähtee palautetta järjestäjille, että voisiko jonotuksen viihtyvyyttä yhtään edes yrittää parantaa vaikkapa vain vaihtuvilla kappaleilla. Mutta tälläkin kertaa kävi se sama juttu, mitä minulle aina käy: en tietenkään jaksanut enää jälkeenpäin mitään palautteita lähetellä, saati kirjoitella.

Lontoossa vietetty vuosi oli ihanan pitkä aika verrattuna siihen, kuinka paljon yleensä reissuilla on aikaa tutustua paikkoihin. Vuoden oleskelussa oli myös se hyvä puoli, että ruuhkaisimpia turistikohteita pystyi tsekkaamaan turistisesonkien ulkopuolella. Kesäaikaan niin minä kuin muutkin työkaverini välttelimme pahimpia turistikohteita ja palasimme niihin loppusyksystä tai alkukeväästä.  Tosin pelkästään kulttuurista innostuneita lontoolaisiakin on jo niin paljon, ettei museoissa ja taidenäyttelyissä ole ikinä mitenkään yksinäistä, ei edes koleina talvikuukausina.

Madame Tussaudsissa olin käynyt jo kerran aikaisemmin, viitisen vuotta sitten. Vahakabinetti on ehkä niitä ”vain kerran elämässä tehtäviä” juttuja, mutta lähdin silti ihan mielelläni mukaan uudelle kierrokselle. Ja oli sinne viiden vuoden aikana tullut uusia nukkejakin. Bollywood -osasto oli intialaisten suosiossa, mutta me emme tainneet tunnistaa sieltä ketään. TV ei muuten tosiaan välitä todellista kuvaa siitä, kuinka pieniä ja laihoja näyttelijät ovat. Varsinkin naiset näyttivät todellisessa koossaan langanlaihoilta. Ilmeisesti TV ei myöskään välitä miehille tarpeeksi hyvin näyttelijä- ja muusikkonaisten todellista kuppikokoa, sillä monet miehet näyttivät sovittavan muun muassa Amy Winehousin tissejä käsiinsä.

Siistein ja karmein juttu vahakabinetissa oli minun mielestäni kauhu-osio, jossa pahimmat sarjamurhaajat oli ikuistettu vahaan. Pimeä valaistus, aavemainen musiikki, kovat äänet ja yhtäkkinen tuulenvire niskaan olivat sinänsä jo vähän pelottavia, mutta niiden lisäksi kauhuosastolla oli kuolleiksi meikattuja työntekijöitä, jotka pelottelivat jo valmiiksi pelosta kyyristeleviä ihmisiä syöksymällä äkkiarvaamatta nurkan takaa tai työntämällä kättään ties mistä seinäpaneelista ihmistä kohti. 
Jossain vaiheessa huomasin joutuneeni ensimmäiseksi kulkijaksi kauhujen labyrintissa, kun muut kanssakulkijat olivat litistyneet hytiseväksi kasaksi selkäni taakse. Siihen asti olin selvinnyt suuremmitta säikähdyksittä ja päätin selvitä loppuajankin. Näin jo kaukaa yhden elävän kuolleen hengailevan kymmenisen metriä edessäni ja ajattelin, että miten voisin pelästyä, kun tiedän sen olevan juuri tuossa. Mutta yhtäkkiä huomasin päästäväni ällistynyttä huutokurlausääntä ja korinaa kurkustani, kun hahmo syöksähti äkkiarvaamatta ja salamannopeasti kolmen sentin päähän kasvoistani. Tämä sai äidin nauramaan, mutta roikkuipa kuitenkin loppumatkan turvassa takkini liepeissä.


Liput Madame Tussaudsiin ovat mielestäni turhan kalliit, mutta vinkkinä sinne halajaville voin sanoa, että käykää ostamassa lontoolaisesta ruokakaupasta Kellogg’sin muutaman punnan muropaketti, jonka kyljestä löytyy Grown-ups go free -voucher. Sen leikkaamalla ja mukaan ottamalla yksi aikuinen pääsee ilmaiseksi sisälle joko maksavan aikuisen tai lapsen seurassa. Voucher käy muutamaan muuhunkin kohteeseen kuin vahakabinettiin.

Ps. Vahaan ikuistettu lempihahmomme oli tietenkin postauksen viimeisessä kuvassa esiintyvä maailmankuulu uusiseelantilainen rugbypelaaja, jonka kanssa me kaikki kolme jaamme saman sukunimen. Kiitos Jonahin, olen saanut yhden jos toisenkin kosinnan tapaamiltani uusiseelantilaisilta miehiltä, jotka kovasti janoavat sukunimeämme.

2 kommenttia:

  1. Tiiätkö, mää en koskaan käynyt tuolla! Jotenkin en vaan ikinä innostunut niin paljon, että olisin maksanut. En ehkä tunne niin paljon julkkiksia, että olis kannattanut. Olis pitänyt kellogseja syödä. Ehkäpä vielä joku kerta! Kate tuolla jo on, mutta onko Pippan peppua, hih?
    - Elina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Kummallista et noi on jättäny vahaamatta niin kuuluisan pyllyn :D Mut en kyllä usko, että oot menettäny mitään, kun et oo tuolla käyny. On niitä muitakin paikkoja, paljon parempiakin!

      Poista