Reissun alku ja Reykjavík

Islantiin lähteminen ei ollut mitään maailman huolettominta hommaa, jossa muutamaa tuntia ennen lähtöä nakellaan varvassandaalit, uikkarit ja hammasharja rinkkaan sekavassa järjestyksessä. Valmistautuminen piti aloittaa hyvissä ajoin hommaamalla kaikki tarpeellinen varustus vaelluskengistä tuulenpitäviin housuihin ja takkiin sekä rakkolaastareihin.

Omalla mittapuullani olin kerrankin oikein ajoissa valmistautumassa reissuun, kun aloitin pakkauslistan tekemisen jo tiistaina - kokonaiset neljä päivää ennen lähtöä. Vaelluskengät hommasin kolme päivää ennen lähtöä, tuulta pitävät housut kahta päivää ennen lähtöä, ja rinkka tuli lopulta pakattua viisi tuntia ennen lentokentälle lähtöä.

Toisten mittapuulla olin alun alkaenkin auttamattomasti myöhässä. Osa reissukumppaneistani oli kuulemma pakannut lähes kaiken jo tiistaina - kokonaiset neljä päivää ennen lähtöä. Suurin osa reissuporukasta oli myös testaillut ja sisäänajanut vaelluskenkiään kuukausien ajan tekemällä pikkuisia vaellusreissuja Nuuksiossa viikonloppuisin. Minä testasin vaelluskenkiäni ensimmäisen kerran kunnolla vasta perillä Islannissa, silloin kun oltiin jo tositoimissa vaeltamassa vuorten rinteillä tai jäätiköllä. 

 

Lentokentällä piti olla lauantaiaamuna kello 7. Pakkaamisen lopettelin vasta kahden jälkeen yöllä, vaikka olin ajatellut sitä aktiivisesti tiistaista lähtien. Pakkaaminen ei ole nimittäin minun pala kakkua, vaan tykkäisin siirrellä sen aloittamista niin myöhälle kuin mahdollista. En hulluna kiitellyt itseäni kolmen aikaan yöllä, kun vihdoin pääsin nukkumaan.

Vielä varsin seesteisenä laskeskelin kuitenkin, että ehtisin nukkua noin kolmisen tuntia ennen herätystä. Pöyhin tyynyn hyväksi, kietouduin peittoon ja suljin silmäni. Sitten kului ehkä kokonaiset 30 sekuntia, kunnes se iski. Reissupaniikki. Reissustressi. Reissupakokauhu. Uniseen päähäni iskostui ainoastaan yksi kysymys: mitähän tästä reissusta oikein tulee? Samaista kysymystä pyörittelinkin sitten päässäni seuraavat kaksi tuntia kylmänhiki otsalla ja katse lasittuneena.

Olin nimittäin lupautunut lähtemään reissuun 11 muun ihmisen kanssa, joista tunsin todella hyvin vain Emin. Muut puolestaan olivat ystäviä keskenään vuosien takaa - vanhoja opiskelukavereita ja heidän puolisoitaan kun olivat. Yöllä alkoi tuntua yhä hullummalta ja hullummalta ajatukselta liittyä tuohon reissuseuraan. Tuntui siltä kuin muu porukka olisi hengannut  koko ala-asteen tiiviisti yhdessä ja minä liittyisin seuraan vasta kuudennen luokan ihan viimeiselle luokkaretkelle. Olisinko minä todella se uppo-outo uusi koululainen, jolla on omituisia tapoja ja joka nauraa ihan kummallisille jutuille? (Kohtuuden nimissä on sanottava, että en ollut ainoa uusi tulokas tuohon porukkaan, vaan myös I. oli samassa tilanteessa kanssani. Hyvin todennäköisesti I. ei ollut vain ihan yhtä pelokkaana lähdössä mukaan kuin minä.) 

Paniikin keskellä onnistuin nukahtamaan tunniksi, jonka jälkeen heräsin pökertyneenä kellon soittoon ja uuteen päivään. Yöllinen stressi oli tunnin aikana pyyhkiytynyt pois, ja lentokentällä tapasin porukan tosi mukavia, sosiaalisia, kilttejä ja rauhallisia tyyppejä, joiden kanssa seuraavat kymmenen päivää menivät mainiosti ilman minkäänlaista paniikkia ulkopuolisuuden tunteesta. Tunsin oloni tosi tervetulleeksi heti alusta lähtien  (... joten kannatti taas stressata se pari tuntia ihan vain varmuuden vuoksi).


Torkuin koko lentomatkan, mutta vähäiseksi jääneet unet tekivät olon horjahtelevaksi ja uniseksi koko ensimmäisen Islanti-päivän ajan. Muukaan reissuseura ei varsinaisesti pursunnut energiaa aikaisen aamuherätyksen takia, joten otimme ensimmäisen päivän todella rauhallisesti.

Ensikosketus Islantiin oli bussimatka lentokentältä Reykjavíkiin. Yritin väkisin pitää silmiä auki bussissa, jotta varmasti näkisin 50 minuutin ajan maisemia uudessa ja oudossa maassa. Onnistuin tavoitteessaani ehkä 50 prosenttisesti, mutta ainakin se asia tuli selväksi, että Islannissa ei näkynyt ensimmäiseen puoleen tuntiin puun puuta. Laakeaa, aakeaa tuliperäistä maata ja laavakenttää, kivikkoa, sammalta ja lupiineja silminkantamattomiin. Mustaa maata, harmaata taivasta, tummana vellovaa merivettä horisontissa. Taloja törötti siellä täällä, mutta niitä eivät suojanneet säiltä eivätkä silmiltä minkäänlaiset puut, pensaat tai aidat. Alastonta, karua, avaruudellista. Kaunista, mutta vähän karmivaakin - tuntui siltä kuin Islannissa ei olisi mahdollisuuksia pieniin kotona tapahtuviin salaisuuksiin kaiken avonaisuuden vuoksi. Missä olivat varjot ja suoja, missä yksityisyys, kun kodin ja sen pihan näki äärimmäisen hyvin jo monen sadan metrin päästä ajotiellä?

Ensimmäiset puut tulivat vastaan Reykjavíkin reunamilla, Islannin suurimmassa ja väkirikkaimmassa kaupungissa (yli 120 000 asukasta).

 

 

Näin jälkikäteen sanoisin, että Reykjavíkiin tutustuminen kannattaisi jättää mieluummin reissun viimeisille päiville. Aluksi Reykjavík ei tunnu kovinkaan kummoiselta kaupungilta. Se on pienehkö, eikä sellaisenaan kovin erikoinen tai kaunis. Reykjavíkista löytyy  kävelykatu, kirkko ja ravintoloita - niin kuin kuin lähes kaikista muistakin maailman kaupungeista. Muutaman asian suhteen Reykjavík on kuitenkin aivan erityisen suloinen paikka.

Hellyttävintä maailman pohjoisimmassa pääkaupungissa ovat värikkäät talot, jotka näyttävät kaukaa ihan pohjoismaisilta puutaloilta, mutta läheltä katsottuna pintamateriaali onkin  puun sijasta maalattua peltiä. Islannissa ei vain kertakaikkiaan ole puuta tuhlattavaksi rakennustarpeiksi asti! Monet talot lämmitetään geotermisen lämmön avulla, joten sisällä ei tarvitse palella minään vuodenaikana ja suihkuista tulee aina lämmintä vettä.

Arkkitehtuurisesti kiinnostavia kohteita Reykjavíkissa ovat Hallgrímskirkjan kirkkorakennus sekä Harpan musiikkitalo. Hallgrímskirkja taitaa olla samalla Islannin korkein rakennus, jonka huipulta pääsee maksua vastaan ihailemaan pääkaupunkia yläilmoista. Alkupään kuvat onkin juuri otettu sen näköalatasanteelta.

Peltitalojen, kirkon ja musiikkitalon lisäksi Laugardalslaugin maauimala on parasta, mitä Reykjavík voi tarjota. Ihan keskustan tuntumassa sijaitseva ja paikallisten keskuudessa supersuosittu uimala saa vetensä kuumista lähteistä. Kaikista lämpimimmässä altaassa veden lämpötila on huikeat +44 astetta. Ei muuten paleltanut sen viiden minuutin aikana, mitä niin kuumassa vedessä kykeni olemaan!

Mutta miksi Reykjavík kannattaisi siis kokea mieluummin reissun loppu- kuin alkupäässä? Siksi, että kaupunkia osaa arvostaa aivan eri tavalla siinä vaiheessa, kun on pyörinyt viikon Islannin säiden armoilla ties missä leirintäalueilla, vaeltanut hikisenä erämaassa, etsinyt nälkäisenä auki olevaa ruokapaikkaa tai kauppaa pienissä kyläpahasissa, peseytynyt mädäntyneeltä kananmunalta haisevissa suihkuissa ja sinnitellyt hirveässä pissahädässä Islannin puuttomassa ja suojaa tarjoamattomassa luonnossa tuntitolkulla. Silloin Reykjavík on taivaallisen ihana paikka, jossa voi valita ravintolan minne menee syömään, pukeutua muihinkin vaatteisiin kuin tuulipukuun ja käydä kahvilassa tai jäätelöllä ajan kanssa.