Laiskurin terveiset

Pitihän se arvata! Kun antaa itselleen laiskotteluluvan blogin kirjoittamisesta, käykin niin, että sen uudelleen aloittamisesta ei tahdo tulla yhtään mitään. Seuraa vain monta päivää aikomista ja aikomista ja inspiraation odottamista, jota ei koskaan tule.

Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan. Takaisin kaupungeista ihanimmassa, Lontoossa. Takaisintulo ei ollut mitenkään helppo  lomailtuani kuukauden verran Suomessa. Ensinnäkin tämä laiskuri rakastaa lomailua ehkä maailman eniten. Toisekseen maailman parhaat tyypit nyt vain sattuvat asumaan Suomessa. Kolmanneksi seuraa yleispätevää tietoa laiskan ihmisen elämänfilosofiasta: työnalkamisen odotteleminen loman viimeisellä viikolla on yksi pahimmista tunteista ikinä. Sitä pyörittelee päässään sellaisia kuolemanvakavia ajatuksia, kuten en selviä, en halua, en tahdo, en pysty, minua ei ole tehty työtä tekemään ja niin edespäin. Päivät sen kuin hupenevat käsistä ja työntekemisen peikko väijyy kivistävänä rautalankana sydämen ympärillä, joka meinaa pakahtua säikähdyksestä, kun joku epälaiskuri kehtaa kysyä jotain niin viatonta kuin onko kiva mennä takaisin töihin?

 

Me laiskurit olemme tulleet siihen tulokseen, että työhönpaluuahdistukseen auttaa ainoastaan työpelon reilu kohtaaminen silmästä silmään eli työpaikalle marssiminen. Ensimmäisten työtuntien jälkeen sitä hämmästyksekseen huomaa, että työ on oikeastaan oikein mukavaa. Ainakin se on 99 prosenttisesti vähemmän piinaavaa kuin mitä lomalla antaa itselleen ymmärtää (varsinkin päivää ennen töihin menoa).

Kaikesta alkuvastustuksestani huolimatta on siis tosi mukavaa olla takaisin täällä. Joku Lontoossa vain kertakaikkiaan vetää minua puoleensa uudestaan ja uudestaan. Tälläkin kertaa, kun lentokone laskeutui Heathrown kentälle, tunsin jälleen suurta rakkautta ympäröivää kaupunkia kohtaan. Ihmisten nauru, liikenteen äänet, hälytysajoneuvojen ujellus, metron kalkatus ja kirkonkellojen kumina olivat niin tuttuja ja niin kodikkaita ääniä, että ne toivat väistämättä hymyn huulille.

Töissä tein kyllä sunnuntaina 3. elokuuta kello 11 jotain todella pelottavaa, kun säestin jumalanpalveluksen ensimmäistä kertaa elämässäni. Kirkkomme virallinen kanttori lomaili Suomessa, joten minä sijaistin. Viimeisestä soittotunnistani on aikaa kymmenisen vuotta, ja messukaavaa kävimme papin kanssa läpi yksityiskohtaisesti, jotta osaisin soittaa aamenet edes joten kuten oikeisiin kohtiin. Ahneuksissani päätin soittaa myös alku- ja loppusoitot uruilla, joka on minulle täysin tuntematon instrumentti. Näin jälkeenpäin ajatellen kanttorina toimiminen oli mahtava kokemus, mutta parasta siinä on se, että tilaisuus on ohi. OHI! JES!

Seuraavaksi alan päivittää tänne Walesin reissusta postauksia, jos enää edes muistan missä kaikkialla kävimme ja mitä teimme. Lontoostakin olisi jo vaikka mitä postattavaa. Osallistuin jälleen uuteen kodittomien kaupunkikierrokseen, tällä kertaa Shoreditchissa, joka oli tosi mielenkiintoinen kierros. Lontoossa muistellaan myös monin tavoin ensimmäistä maailman sotaa, joten siitäkin on tulossa postaus tulevaisuudessa.

Haaveissani olisi ehtiä seuraavan puolen vuoden aikana tekemään reissut ainakin Pariisiin, Amsterdamiin ja Irlantiin. Onneksi Wales ja Skotlanti on nyt koluttu, mutta Englannissa on vielä tekemistä! Kaikenlaista kivaa on siis suunnitteilla, toivottavasti ne toteutuvat!