Elephant Lane ja hyvästit Lontoolle

Tämän postauksen kirjoittaminen ottaa yllättävän koville, sillä väistämättäkin iskee haikeus näitä kuvia katsellessa. Ylempänä vasemmalla olevassa kuvassa näkyy minun ihana Lontoon kotini. Muut kuvat ovat rakkaalta, tuttuakin tutummalta asuinalueeltani. 

Alkupään kuvat on kiireessä räpsäisty viimeisenä päivänäni Lontoossa, 23. joulukuuta. Valokuvaushetkellä seisoin jo kadulla kädet täynnä matkalaukkuja ja muovipusseja, reppu selässä, kamera kaulassa. Laukkuihin oli hätäisesti ängetty kaikki se, mitä omistin ja mikä piti viedä takaisin Suomeen. Suljin ulko-oven viimeistä kertaa, ja se loksahti lukkoon päästäen saman tutun äänen kuin aina ennenkin. Seisoin tuossa kadulla, ja katselin vanhaa kotiani ja kotiympäristöäni viimeistä kertaa. En tuolloin enkä koko loppupäivänä uskaltanut ajatella tai tuntea mitään kovin tarkasti. Täytyi toimia, täytyi saada itsensä liikkeelle. Täytyi selviytyä lentokentälle ja lentokoneeseen. Suomeen. Suomessa oloni helpottuu, toivoin.

Jostain syvyyksistä tukahdutettu pieni ääni kuiskasi, että tässä se nyt on; loppu. Päätös. Ympyrän sulkeutuminen. Vanhan hyvästeleminen. Uuden alku. Torjuin sisäisen hätääntyneen ääneni nopeasti, otin kiinni painavasta jättimatkalaukustani ja käänsin selkäni menneelle elämälleni, joka oli ollut niin hyvä.

Asuin Rotherhithessä kadulla, jonka nimi on Elephant Lane. Elephant Lane! Voiko söpömmällä kadulla enää edes asua? Tien nimestä johtuen kutsuimme kotiamme kuvaavasti Fantiksi. Asuin neljän kämppiksen kanssa, joista yksi oli suomalainen, yksi skotti ja kaksi italialaista.

Fantilta oli viiden minuutin kävelymatka töihin. Melkein kotitalon takapihalta alkoi Southwark Parkin valtava puistoalue ja muutaman sadan metrin päässä liplatti Thames. Bermondseyn aseman läheltä löytyi herkullinen, halpa ja myöhään aukioleva kiinalainen takeway -ravintola, Rotherhithen asemaa vastapäätä lähikauppa Nisa. Keskustaan pääsi Jubilee -metrolinjalla 15 minuutissa. Bussi 188 vei Somerset Houselle puolessa tunnissa, mikäli ei kosahtanut matkan varrelle, mikä oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Viimeiset päivät ennen suurta muutosta ovat aina hirveitä. Pitäisi hyvästellä ihmiset ja paikat, pitäisi siivota ja pakata ja pestä pyykkiä, pitäisi aloittaa sopeutuminen uuteen ja muistella menneitä. Lopulta on niin täynnä erilaisia vaikeasti käsiteltäviä fiiliksiä, ettei osaa tarttua niistä mihinkään, vaan ne kietoutuvat päässä sotkuiseksi vyyhdiksi. Sitä on niin uuvuksissa ja pyörryksissä, että välillä matkalaukkuun saa viikattua noin kaksi mekkoa, jonka jälkeen täytyy käydä sängylle lepäilemään ja tuijottamaan kattoa ja olemaan ajattelematta yhtään mitään. Tai sitten saa pyyhittyä kaksi hyllyä pölyistä, jonka jälkeen on pakko siirtyä pihalle haukkomaan henkeä ja tuijottamaan lasittunein silmin vastapäistä muuria.

Rakastan matkustamista. Välistä tuntuu, ettei se ole edes valinta, vaan joku sisäinen pakko ajaa minut ulkomaille kerta toisensa jälkeen. Minun ikioma laillinen huumeeni. Kulkurin luonne, jota en osaa vastustaa. Mutta nuo viimeiset päivät. Matkan viimeiset hetket. Ne ovat niin kamalia, että saavat miettimään, onko koko hommassa mitään järkeä. Mitä järkeä on siinä, että löytää kodin maailmalta - ja hetken kuluttua hylkää sen? Mitä järkeä on löytää upeita, kauniita, hyviä ihmisiä, uusia ystäviä ja kanssakulkijoita - ja jättää heidät sitten taakseen? Mitä järkeä on rakastua sydänjuuriaan myöten kaupunkiin, johon ei voi jäädä asumaan? Mitä järkeä on ripotella itsensä pieniksi palasiksi pitkin maailmaa ja tulla kotiin aina vähän enemmän särkyneenä? Koska niin siinä käy, kun matkustaa. 

Viimeisten Lontoo-päivieni päällimmäistä tunnetta kuvaa ehkä parhaiten sana epäkiitollisuus. Olin saanut vuoden aikana niin paljon enemmän kuin olin koskaan uskaltanut toivoa. Vuoden aikana opin ja kasvoin, tulin viisaammaksi ja tyhmemmäksi, näin itkettävän kauniita paikkoja, tapasin kummallisia ja kiehtovia ihmisiä, opin kohteliaaksi, tein jatkuvasti töitä epämukavuusalueellani, tulin kärsivällisemmäksi, sain ystäviä, imuroin brittiaksentin itselleni, itkin enemmän kuin vuosikausiin, rakastin elämää ja kaikki tuntui lähes koko ajan suurelta seikkailulta. Kun luopumisen aika koitti, olisin halunnut mukavuutta rakastavana ihmisenä jatkaa vain eteenpäin ilman, että olisin joutunut kokemaan menetyksen, surun ja haikeuden tunteita. Harmitti, kun elämä ei ollutkaan niin helppoa, että voisi vain tulla ja mennä hyvästejä sanomatta. Että elämä myös otti antamisen vastapainoksi. Että hyvällä ja kauniilla elämällä oli hintansa, joka täytyi maksaa.

Sanottakoon, että tässä vaiheessa, muutama kuukausi Suomeen muuton jälkeen, oloni on kiitollinen. Aika on auttanut avaamaan tuota sotkuista tunnevyyhtiä ja pääni alkaa jälleen olla yhtä kirkas kuin keväinen aurinko, joka paistaa kohtisuoraan valkoiselle hangelle. Olen kiitollinen siitä, että hyvästit tekevät kipeää, koska se kertoo merkityksellisistä kohtaamisista. Minusta on reilua, että elämä antaa, mutta myös ottaa, ja olen kiitollinen siitä, että minun kohdallani tuo ottaminen ja antaminen ovat hyvässä tasapainossa. Olen kiitollinen, että minun piti maksaa tällainen hinta kallisarvoisesta Lontoon vuodestani. Jouduin irrottamaan palan itsestäni, mutta se on hyvässä tallessa jossakin Elephant Lanen tuntumassa (toivottavasti Harry Potter ei vahingossa käy murhaamassa hirnyrkkiäni).

------
Ps. Minun oli itse asiassa tarkoitus postata Lontoon vuokrahinnoista Elephant Lanen yhteydessä, mutta ihan ei tainnut mennä tämä postaus yksiin tuon ajatuksen kanssa. Seuraavissa postauksissa sitten. Juttuja on Lontoosta enää kourallinen jäljellä, o-ou!