Tänään mielessäni on välkähdellyt eräs hyvin nihkeä päivä viime vuoden syyskuulta. Vierailin silloin Englannin kanaalin rannalla lepäävässä Doverin satamakaupungissa. Sinne minut houkuttelivat valkoiset liitukalliot, joita en ole nähnyt missään muualla maailmassa, ja jotka näyttävät kaikissa valokuvissa superupeilta. Muistaakseni meillä on ollut kotona myös 1000 palan palapeli valkoisista kallioista. Palapelin tekeminen oli jokseenkin epätoivoista, sillä kolmasosa paloista oli pelkkää valkoista ja loput sinisen eri sävyjä. Todennäköisesti ei saatu palapeliä ikinä valmiiksi, mutta ajatus valkoisista kallioista jäi kaihertamaan alitajuntaani vuosiksi.
Parin päivän mittaisella Doverin reissulla minulla oli tavoitteena sekä päästä kävelemään kallioiden päälle että hypätä veneen kyytiin ihailemaan liitukallioita mereltä käsin. Aikaisemmin olenkin jo postannut kuvia ja tunnelmia kävelyreissuistani valkoisten kallioiden päällä. Ne postaukset löytyvät täältä ja täältä.
Sattuneesta syystä venereissu Doverissa on sen sijaan jäänyt postaamatta, sillä joka kerta kun päätän kirjoittaa siitä, ärsytyskäyrä nousee taivaisiin.
Ensinnäkin koko päivä oli ollut jo muutenkin tarpeeksi epäonninen ennen tuota tyhmää ja epäonnistunutta laivareissua. Aluksi meinasin myöhästyä Lontoon Victorialta lähtevästä bussista. En tahtonut millään löytää koko bussiasemaa ja tuskanhiki alkoi nousta otsalle, kun minuutit kuluivat ja avuliaat ihmiset huutelivat vain, että eteenpäin, eteenpäin, sieltä löytyy. Hikisenä ja nälkäisenä löysin bussin juuri sillä hetkellä, kun ihmisiä alettiin lastaamaan jo sisään. Ajatukseni herkullisten eväiden ostosta meni siinä, ja kävin hätäisesti ostamassa lähimmästä kahvilasta kuivan ja kalliin patongin sekä pullon vettä.
Inhoan kiireisiä lähtöjä, joten aamupäivän stressaavasta, kiireisestä tunnelmasta oli vaikea päästää irti koko päivänä.
Perille päästyäni kipitin suoraan etukäteen varaamaani hostelliin, jotta voisin vähentää tavaroitani ja vaihtaa vaatteet. Sitäkään en meinannut löytää, sillä kävelin talon ohi monta kertaa ennen kuin tajusin, että voi ei, tuo se todella on. Hostellin alakerrassa oli baari, jossa ei näkynyt ketään. Koko hostellissa ei näkynyt ketään, mikä on aina toosi lupaava merkki. Aikani odoteltuani paikan baarimikko tuli vihdoin paikalle, pääsin tsekkaamaan itseni sisään ja minut talutettiin kulahtaneita käytäviä pitkin kulahtaneeseen huoneeseen. Kulahtaneisuuteen olen tottunut, mutta käytetyissä lakanoissa nukkumiseen en. Huoneen neljässä sängyssä oli jokaisessa ryppyiset lakanat epämääräisesti viikattuina sänkyjen päälle. "Jaaha, ollaankohan me unohdettu vaihtaa lakanat", baarimikko pohti ääneen. Minä ehdotin sitten, että voin vaihtaa omat lakanat kyllä itse, jos saan vain puhtaat lakanat käteeni. "Ei, kyllä minä nyt muistan, että ollaan me tähän huoneeseen lakanat vaihdettu", baarimikko totesi ja asia oli sillä käsitelty. Uskon vieläkin, että nukuin yön ties kuinka monen aiemman hostelliasiakkaan käyttämillä lakanoilla.
Hostellilla ei tehnyt mieli kauaa hengailla, joten kävin syömässä ja etsin käsiini kaupungin turisti-infon, jotta voisin kysyä, miten pääsen veneen kyydissä ihailemaan kallioita. Turisti-infon naisen mukaan Doverissa vain yksi yritys tekee turistiveneilyjä kallioille, ja niissäkin retkissä täytyy olla tarpeeksi ihmisiä mukana, että ne kannattaa järjestää.
Sain kuitenkin Dover White Cliffs Tourin osoitteen, ja lähdin koittamaan onneani, jos juuri tänään veneristeily järjestettäisiinkin. Löysin paikan, mutta siellä ei ollut ketään. Matkan varrelta olin bongannut toisenkin paikan, jossa mahdollisesti veneristeilyjä tehtäisiin, mutta sielläkään ei ollut ketään. Sitkeästi jäin väijymään näiden kahden paikan välille, jos joku ilmaantuisikin paikalle.
Lopulta Dover White Cliffs Tourin omistaja saapui veneensä luo eläkeläisryhmän kanssa. Kysyin, että pääsenkö mukaan, ja sehän sopi. Ajattelin, että kylläpä minulla kävi kerrankin ihan uskomaton tuuri! Maksoin 20 puntaa lipusta ja hyppäsin laivaan. Kaikki oli siinä vaiheessa ihan täydellisesti. Paitsi yksi pikkujuttu, jonka sekä turisti-infon täti että veneen omistaja oli unohtanut kertoa. Se, että typerä laiva ei missään vaiheessa mennyt valkoisille kallioille asti, vaan pysytteli tiukasti Dover Bayssa.
Aluksi en tahtonut uskoa sitä. Istuin laivan kyydissä ja yritin tahdon voimalla viedä sitä pidemmälle. Mutta siinä vaiheessa oli pakko luovuttaa, kun vene oli edennyt vain 20 minuuttia eteenpäin Doverin lahdelle ja kääntyi sitten samaa reittiä takaisin kohti kotilaituriaan. Southern Queen kävi siis pyörimässä samassa paikassa, jossa olin hetkeä aiemmin jo kävellyt hiekkarantaa pitkin. Olin nähnyt samat maisemat vain muutama kymmenen metriä lähempää rannalta kuin nyt mereltä. Ja oikealla siinsivät satumaiset valkoiset kalliot niin lähellä, mutta liian liian kaukana. Yllä olevat kuvat on tarkennettu järkkärillä niin lähelle kuin pystyi, joten todellisuudessa olimme paljon kauempana niistä. Sitä paitsi noiden kallioiden oikealta puolelta todelliset, upeat liitukalliot vasta kunnolla alkoivat.
Southern Queenin kiinnittyessä jälleen laituriin en todellakaan tiennyt alkaisinko itkeä siinä kaikkien nähden vai en. Pettymys oli niin musertava, kun pitkäaikainen haave jäi toteutumatta. Kaikista eniten olin nimittäin halunnut nähdä kalliot mereltä käsin, sillä kallioiden päältä niistä ei vain saa samanlaista kokonaiskuvaa.
Älkää ikinä, ikinä, ikinä astuko sisään Southern Queeniin, älkääkä vain maksako matkasta mitään, sillä se on yhtä tyhjän kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti