Lohduttoman venereissun jälkeen päivä tuntui olevan jo niin pilalla, ettei sitä pystyisi enää kääntämään millään nousuun. Liitukallioille ei enää ehtinyt kävelemään, sillä en halunnut pimeän yllättävän keskellä jyrkännettä. Jätin kalliokävelyn suosiolla seuraavaan päivään ja päätin sen sijaan tehdä hikilenkin Doverin linnalle.
Dover on ihanan mäkinen kaupunki. Mäettömässä Oulussa seitsemän vuotta asuneena vaikutun jokaisesta mäennyppylästä, enkä ole päässyt tavasta eroon, vaikka en enää muutamaan vuoteen ole Oulussa asunut. Doverin linna sijaitsee kaupungin korkeimmalla kukkulalla, ja sinne päästäkseen täytyy kiivetä satoja portaita ylöspäin. Parempaa hetkeä porraskiipeilylle ei olisi voinut olla, sillä huipulle päästyäni korvissa humisi, sydän hakkasi ja hengästytti mielettömästi, mutta pettymys laivaristeilystä oli haihtunut.
Linnaa oltiin juuri sulkemassa, joten sen alueelle en päässyt. Onneksi näkymät merelle ja kylään korvasivat vaivannäön. Kukkulalta löytyi myös kiva puistoalue, jonka kuljeskelin päästä päähän ja nautin syyskuisesta aurinkosta ja lämpimästä 20 asteen säästä. Ilmojen suhteen Doverin vierailu ei olisi voinut olla parempi.
Kun aurinko alkoi painua mailleen, lähdin laskeutumaan kukkulalta alas. Satuin vielä paluumatkalla törmäämään ruohottuneeseen hautausmaahan ja sen vanhoihin, rapistuneisiin hautakiviin. Se olikin toiseksi ainoa kerta, kun vierailin hautausmaalla koko UK-aikanani.
Kiertelin pienen hautausmaan ympäri ja etsin vanhimpia hautakiviä. Niiden tekstejä oli yllättävän viihdyttävä lukea, niin mahtipontisia useimmat olivat. Hautausmaan vierestä löytyi myös suloinen talo, josta tuli mieleen satu Hannusta ja Kertusta.
Kaiken kaikkiaan päivä ei todellakaan ollut niin surkea kuin siitä olisi voinut tulla. Seuraavana aamuna heräsin jo innoissani tekemään kävelyä auringossa paistattelevilla kallioilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti