Seljavallalaug

 

 

Viidennen reissupäivän aamuna tiesin jo heti herättyäni, että päivä tulee olemaan vaikea. Herääminen uuteen päivään ei nimittäin kiinnostanut ihan yhtään. Ainoa mikä siinä vaiheessa kiinnosti olisi ollut kääriytyminen peittoon, parin tunnin päiväunet, hidas aamupalan syönti ja rauhallinen autoon siirtyminen. Edellisten päivien kiireinen aikataulu, jatkuvat lyhyet yöunet, kymmenen tuntiset turistipäivät ja maisemaähky tykyttivät unisten silmieni takana raskaana painona.

Kiireettömän aamun sijasta pitkitin nousemista liian pitkään, skippasin koko aamupalan, pakkasin tavarat tehokkaasti rinkkaan muutamassa minuutissa ja istahdin edelleen kärttyisenä ja päänsärkyisenä auton takapenkille odottamaan lähtöä. 

Viidentenä päivänä ajoa ei ollut paljoakaan, mutta reitin varrelle mahtui miljoona stoppia eri nähtävyyksissä. Kyseessä oli kunnon säläpäivä, jossa aikataulu oli jälleen kerran laskettu minuutilleen. Autossa nukutuista päiväunista ei pystynyt haaveilemaan, sillä kohteelta toiselle oli maksimissaan puolen tunnin matka, jolloin piti taas kammeta itsensä ylös autosta. Ajatus ei yhtään helpottanut oloa. Sen verran aikuinen olin kuitenkin, että päätin olla kitisemättä ja purkamatta matkaseuralleni uupumusta. 

 

 

Muutaman vesiputouksen katsottuamme lähdimme etsimään yhtä Islannin tunnetuimmista salapaikoista. Eyjafjallajökull-jäätikön kupeessa sijaitseva Seljavallalaugin hylätty uima-allas on lähellä kehätietä, mutta monet turistit ajelevat sen ohi tietämättä mitään laaksossa sijaitsevasta piilotetusta helmestä.

Seljavallalaug on yksi Islannin vanhimmista uima-altaista. Se on rakennettu jo vuonna 1923, mutta nykyään siellä ei ole aktiivista toimintaa. Kerran kesässä allas käydään vapaaehtoisvoimin siivoamassa, mutta muuten allas lepäilee luonnontilassa ja on uimareiden käytössä heidän omallavastuullaan.

Parkkipaikalta uima-altaalle oli noin 15 minuutin kävelymatka pitkin jokivartta. Matka altaalle tuntui ihan äärimmäisen pitkältä siinä väsymystilassa, missä koko ruumiini tuntui olevan. Hyvä, että jaksoin jalkaa nostaa ylös, ja kompastelin kaikkiin mahdollisiin kiviin, mitä matkan varrelle sattui.

 

 

Paikka oli satumaisen kaunis. Samettisen vihreät kukkulat olivat kuin jostain satukirjasta. Tuntui, ettei mikään uima-allas voisi todellisuudessa levätä niin kauniilla paikalla. Väsymys ei kuitenkaan suostunut väistymään kauniista maisemista huolimatta, ja päätin uimisen sijasta käyttää käytettävissä olevan ajan nukkumiseen autossa. Vesi uima-altaassa näytti likaiselta, eikä lämpötilakaan ollut kauhean korkea, perustelin itselleni. Niinpä tein (varmasti monen travellerin kauhuksi ja pöyristykseksi) nolon päätöksen mennä mieluummin lepäämään kuin nauttimaan ympäröivistä maisemista (mistä olisi ollut melkein pakollista nauttia - niin mykistävä paikka oli!). 

Lepohetki ja päänsärkylääkkeen nieleminen autossa kuitenkin auttoivat, ja loppupäivä menikin jo ihan hyväntuulisena. Viides päivä oli minulle selvästi reissun vaikein päivä, joka sattui aika onnekkaasti reissun puolivälin tietämille. Sen jälkeen himmasin tahtia tietoisesti ja otin loput päivät rennommin. Minun on pakko myöntää olevani siinä mielessä huono turisti, että myös matkustelu alkaa tuntua pidemmän päälle työltä, jos päiviin mahdutetaan liikaa nähtävää, jota ei enää jaksa fiilistellä ja käsitellä, kun kohteet vaihtuvat silmien edessä kuin liukuhihnalla. Tai tiedä sitten, onko se aikuisuus vai laiskuus, joka laittaa minut liian mukavuudenhaluiseksi ja kiireettömyyden ystäväksi?

Seljavallalaugista matka jatkui kuitenkin uusin energioin kohti uusia kohteita. Seuraavaksi tuleekin postauksia muun muassa autiolle rannalle tipahtaneesta US Navy DC -lentokoneesta sekä mustasta hiekkarannasta basalttipyramideineen, lunneineen, majakoineen ja luolineen.