Vattnajökull

 

 

Tiedän, että monet ovat ehtineet jo odotella tätä postausta ja ajatelleet, ettei se ikinä tule sieltä. Ennen reissuun lähtöä fiilistelin pelonsekaisen kunnioituksen vallassa tulevaa jäätikkövaellusta Euroopan suurimmalla jäätiköllä, Vattnajökullilla. Ajattelin, että se tulee olemaan suurinpiirtein siisteintä koko Islannin reissulla, ja puhua pulputin siitä kaikille, jotka likimainkaan jaksoivat kuunnella hehkutustani edes hetken. Ostin hyvät vaelluskengät tätä retkeä varten ja stressasin, onko minulla tarpeeksi vaatetta päällä arktisiin olosuhteisiin. Odotukset olivat huimaavan korkealla ja pelkokerroin taivaissa, kun kuudes reissupäivä jäätikköretkineen lopulta koitti.

Omien odotusteni - ja ehkä myös teidänkin odotustenne takia - olen hieman pelännyt tämän postauksen kirjoittamista. Kaiken kaikkiaan jäätikkövaelluksesta jäi minulle ristiriitainen olo: ei aivan tyytyväinen, mutta ei aivan pettynytkään. Oma asenteeni jäätikköretken alussa oli häpeällisen huono. Tähän postaukseen liittyy aika paljon häpeää omasta tyytymättömyydestä ja kykenemättömyydestä innostua noin siistin jutun äärellä, mitä me lopulta tehtiin. Kunhan luette eteenpäin, niin ymmärrätte paremmin.

 

 

 

Islannin kaakkoisosassa sijaitsevan Vattnajökull -jäätikön pinta-ala on huikeat 8100 neliökilometriä. Se kattaa 8 prosenttia Islannin pinta-alasta, vaikka viime vuosina pinta-ala onkin pienentynyt huolestuttavaa vauhtia. Jäätikön paksuus ulottuu keskimäärin 400 metriin, mutta paksuimmillaan se on noin kilometrin mittainen. Jäätikön leveys itä-länsi-suunnassa on parisen sataa kilometriä, mikä tuntuu aivan järkeenkäyvältä, sillä ajaessamme etelärannikkoa pitkin valtava jäätikkö pilkahteli silmiin vuorten välistä jatkuvasti.

Vattnajökullin eteläreunalle ovat tunnusomaista jylhät vuoret, joiden välistä jäätikkö vyöryy kohti merta. En tiennyt sitä vielä, mutta me olimme menossa vaeltamaan juuri sellaiseen kohtaan. Vuorten välistä tunkevan jäätikköosan nimi oli Falljökull Glacier eli Falling Glacier. Päiväretken mitta oli viisi tuntia, joista noin 4 tuntia käytimme lopulta jäätiköllä vaeltamiseen. Muu aika meni turvaohjeisiin, varusteiden päälle laittoon sekä kävelyyn aloituspisteelle ja takaisin.

Edellisen illan ja sitä seuranneen aamun tunnelmat olivat jännittyneet. Pelkäsin eniten sitä, että tipun railoon ja kuolen joko satojen metrien pudotukseen tai nälänhätään, jos jostain syystä selviäisin pudotuksesta. Puoliksi huumorilla meinasin ottaa itsestäni videon läheisilleni, jossa kiittelisin hulluna heidän läsnäoloaan, huolenpitoaan ja rakkauttaan, ja jossa kertoisin, että olen kuollut oikein onnellisena, vaikkakin suurta kauhua viime hetkinäni kokeneena.

Kiehtovan kuolemanpelon lisäksi en odottanut retkeltä mitään vähempää kuin mielettömiä, eteerisiä ja yliluonnollisen kauniita maisemia - äärettömiin jatkuvaa sokeuttavan valkoista hankea, sinisenä kimmeltäviä jäätikköluolia, kilometrin syvyisiä railoja sekä lumenpeittoisia vuoria ja tulivuoria. Hiljaisuutta, autiutta, yksinäisyyttä, luonnonarmoilla olemista. Seisomista maailman viimeisellä reunalla.

Ja tiedättekös, juuri tuossa kiteytyy se, mikä lopulta meni pieleen. Odotukseni olivat aivan liian korkealla ja mielikuvitukseni oli luonut liian epärealistisia ja liian eläviä kuvia tulevasta. Noiden mielikuvien jälkeen todellisuus ei tyydyttänyt millään.

  

 

 

Meidät vietiin Jenkeistä tutulla koulubussilla lähelle Falljökull Glacieria. Olimme ajaneet kohdasta ohi aikaisemmin, kun olimme käyneet syömässä hampurilaisia pienellä huoltoasemalla. Lähdimme liikkeelle Skaftafellistä, jossa oppaat testasivat jokaisen vaeltajan jalkaan sopivat jääraudat. Meille sanottiin, että bussimatka kestäisi vain 15 minuuttia, ja siinä vaiheessa minulle iski paha aavistus tulevasta. En nimittäin keksinyt mitään muuta jäätikköpaikkaa niin lyhyellä etäisyydellä Skaftafellista kuin sen kituliaan pienen läntin, jonka ohi olimme ajaneet. Pidin peukkuja pystyssä koko matkan ja hoin mielessäni, että älä vaan anna sen olla se, mitä luulen, älä vaan anna sen olla…

Ja kitkerä maku suussa jouduin toteamaan, että aavistukseni oli käynyt toteen. Paikka oli pienin mahdollinen vuorten välistä valuva jäätikön ulostulokohta, joka oli kuitenkin niin jyrkkä, että arvelin mahdottomaksi ehtiä sen huipulle viidessä tunnissa katselemaan sieltä avautuvia näkymiä.

Sydän pettymyksestä raskaana puin päälleni oppaiden antamat valjaat, kypärän, jääraudat ja vaellushakun. Pettymyksen tunne oli niin voimakas, ettei sitä voinut kätkeä. Voihkin ja vaikersin reissukavereilleni sen ainoan asian, jota pystyin sillä hetkellä ajattelemaan: "Täällähän on ihan sairaan rumaa! Me ollaan menossa jollekin jämäjäätikölle, jota ei enää muutaman kymmenen vuoden päästä ole!"

Minusta Falljökull todella näytti rumalta. Se tuntui kärvistelevän henkitoreissaan, sillä sitä ympäröi musta, kivinen, kallioinen ja erittäin kuolleelta näyttävä maa. Synkeät, paljaat ja lumettomat vuoret lepäsivät jäätikön oikealla ja vasemmalla puolella. Ainoa suunta, jossa kaipaamaani kauneutta oli mahdollisuus nähdä, oli kaukana ylhäällä päin. Varsinkin jäätikön alaosissa jää oli kaikkea muuta kuin puhtaan valkoista tai jäänsinistä. Jää oli peittynyt mustaan tuhkaan, jonka tulivuori oli ystävällisesti päättänyt ripotella purkautuessaan Falljökullille.

 

 

 

 

Pahin alkoi kuitenkin olla jo takanapäin. Ensinnäkin oli hauska opetella kävelemään jääraudoilla jään pintaa pitkin. Ilman piikkejä ei olisi pärjännyt millään. Jäätikkövaellus vaati omanlaisensa kävelytyylin opettelun, josta tuli yllättävän nopeasti luontevaa.

Mitä ylemmäs kiipesimme, sitä enemmän jäätikkö alkoi tuntua ja näyttää jäätiköltä. Tahti oli verkkainen, ja kuvaustauot pitkiä. Viiden tunnin jäätikkövaellus oli oikein oiva valinta, sillä hetken olimme arponeet kolmen tunnin ja viiden tunnin vaellusten välillä. Olimme kuulleet sekavia kuvauksia jäätikkövaelluksista, joista toiset osallistujat olivat kertoneet sen olevan uuvuttavinta hommaa ikinä ja toiset helppoa päivälenkkeilyä.  Kaistapäisten arvioiden jälkeen olikin hauska ryhtyä tekemään omia päätöksiä. Jälkikäteen suosittelen kuitenkin ehdottomasti viiden tunnin vaellusta. Kolmessa tunnissa ehtii juuri ja juuri käydä jäätikön alussa pyörähtämässä - juuri siinä osassa, mitä taivastelin rumaksi tuhkajäätiköksi. Viidessä tunnissa sen sijaan ehtii nähdä ja kokea vaikka mitä, ja tahtikin on leppoisa.  

Oppaat olivat oikein ammattitaitoisia, fiksuja ja hauskoja tyyppejä, jotka opastivat mielellään jäätikön saloihin. (Toinen oppaistamme tosin tykkäsi hauskuuttaa kuulijakuntaansa, ja vitsin päätyttyä piti aina tauon siinä kohtaa, missä kuulijoiden tuli nauraa hyväksyvästi ääneen.) Toinen oppaista oli islantilainen, jolta sai huikean mielenkiintoista tietoa Islannista ja sen kansasta jäätikköfaktojen lisäksi.

Tähän asti olen laittanut postaukseen vain hienoja kuvia, jotka on otettu Falljökull -jäätiköllä kamera tsuumattuna ylöspäin. Ensimmäiset viisi kuvaa Vattnajökullista on puolestaan otettu pitkin ajomatkaa. Seuraavat kolme kuvaa sen sijaan kertovat jotain siitä, miksi olin aluksi niin järkyttynyt Falljökullin rumuudesta. Aluksi jäätikkö nimittäin näytti tältä:

 

 

Varsinkin kaksi ensimmäistä kuvaa eivät oikein anna aihetta riemunkiljahduksiin. Suomalaisena olen liiankin tottunut likaiseen lumeen keväisin, kun katuhiekoitus, ilmansaasteet ja pöly harjataan katua reunustavien lumimättäiden päälle. Sellaiselta jäätikkö näytti, enkä todellakaan ollut vaikuttunut.

Ennen vaelluksen alkua olin ajatellut, että voisin huolettomana räpsiä upeita kuvia toisensa perään mistä ilmansuunnasta tahansa,  ja kaikista kuvista tulisi täydellisen kauniita ja ihmeellisiä. Sen sijaan kävi perinteiset eli kuvakulma piti sommittelemalla sommitella, jotta valokuvat näyttäisivät autenttisemmilta kuin olivatkaan. Vähän niin kuin esimerkiksi Gizan pyramideilla kuvat täytyi ottaa aution näköiseen erämaahan päin vailla yhtään elävää sielua, vaikka todellisuudessa paikalla oli meidän lisäksi miljoona muutakin turistia, tuhat huijarikaupustelijaa, satoja kameleita, ja pyramiditkin lepäsivät melkeinpä Kairon keskustassa. Valokuvaajan huijariefekti, jossa kauneus on tärkeämpää kuin todellisuus.

"Ajattele, miten siistiä on kertoa lapsenlapsille, että mummo on vaeltanut jäätiköllä", kaverini yrittivät lohduttaa.
"Onko tämä edes jäätikkö, kun sitä ei kohta enää ole", minä draamailin.
"No sitten on vielä siistimpää kertoa lapsenlapsille, että mummo on elänyt aikaa, jolloin jäätikkö vielä ulottui vaikka kuinka pitkälle…", kaverini eivät antaneet periksi.
"Sitten ne apinat ei usko senkään vertaa, kun koko jäätikkö on kadonnut vuosia sitten kuin tuhka tuuleen…", sanoin synkkänä, enkä ollut lohdutettavissa tai huijattavissa - ihan miten sen haluaa nähdä.

Mutta oli jäätikkövaelluksella myös paljon kauneutta. Sitä piti tehdä vain vähän enemmän työtä löytääkseen sen kuin olin alunperin ajatellut.

Ehkä tällaisia neuvoja voisin antaa tuleville jäätikkövaeltajille Islannissa:

• kannattaa mahdollisesti yrittää etsiä joku toinen jäätikkö tai jäätikköosa kuin Falljökull, jos tarkoituksena on etsiä ennen kaikkea kauneutta pelkän jäätikkövaelluskokemuksen sijaan.
• Jos etsit nimenomaan kokemuksellista puolta, Skaftafellistä lähtevä Glacier Guides on tosi hyvä, asiantunteva, turvallinen ja ammattitaitoinen matkanjärjestäjä.
• Meidän retken nettisivut löytyvät tämän linkin takaa: www.glacierguides.is/GlacierTripsFromSkaftafell/GlacierExplorer
• Suosittelen valitsemaan ehdottomasti viiden tunnin vaelluksen kolmen tunnin sijasta. Aika jäätiköllä menee tosi nopeasti!
• Kesäaikaan kerrospukeutuminen ja tuulipuku riittänevät. Meillä oli välillä oikein lämminkin, jolloin vaatteita piti riisua. Loppuajasta oli puolestaan mukava, kun oli paljon vaatetta päällä. Lämpötila vaihtelee sään ja korkeuserojen mukaan.
• Kannattaa laittaa sellaiset kengät jalkaan, missä on vartta nilkan ympärillä, jotta jäärautojen nauhat eivät ala painaa.