Landmannalaugar

 

 

 

 

Reissupäivä numero neljä toi mukanaan ihan uudet kuviot, sillä suuntasimme kulkumme Islannin sisämaahan, jota myös Islannin ylämaiksi kutsutaan. Saaren keskus on erämaata, johon pääsee vain muutamina kesäisinä kuukausina vuodessa. Samalla nelivetomaasturimme pääsivät tositoimiin, sillä ajoimme ensimmäistä kertaa sellaisia reittejä, joissa oli ajokielto kaikilta muilta ajoneuvoilta paitsi nelivedoilta. F-teiden ajamista olinkin jo ehtinyt odotella, sillä halusin saada hintaville vuokramaastureillemme mahdollisimman hyvää vastiketta.

Aluksi reitti tuntui liian nössöltä. Asfaltti vaihtui jossain vaiheessa hiekkatieksi, joka pöllysi kyllä aikamoisesti, mutta jota olisi voinut aivan hyvin ajaa omalla Ford Focuksellanikin. "Ihan samanlainen kuin meidän mökkitie", nillitin pettyneenä takapenkillä. Olin kuvitellut F-teiden olevan mahdollisimman möykkyisiä, kivisiä ja lätäkköisiä.

Parin tunnin ajon jälkeen törmäsimme ensimmäiseen joen ylitykseen, josta ilahduin ihan valtavan paljon. Vihdoin odottamaani jännitystä ajomatkallemme! Myönsin auliisti, ettei Fordillani enää tuosta niin vain mentäisikään. Lisäkuumotusta jokien ylittämiseen toi tietoisuus siitä, että mikään autovuokraamo Islannissa ei suostu vakuuttamaan nelivetojaan jokiylitysten varalle. Joet ylitetään omalla vastuulla ja toivotaan, ettei ylityskohdassa ole äkkisyvää kohtaa, joka murskaisi moottorin osuessaan siihen. Ensimmäisen ylityksen jälkeen tuli muitakin jokia vastaan, jotka ylitimme kunniakkaasti minun täristessäni innosta ja jännityksestä takapenkillä. 

 

 

 

Pitkältä tuntuneen ajon jälkeen olimme vihdoin perillä Landmannalaugarin leirintäalueella. Päiväkohteen ykkösjuttu olivat mielettömän värikkäät vuoristomaisemat: ryoliittivuoret, kanjonit, tulivuoret, laavakentät ja vuorien huipulta näkyvät 11 jäätikköä. Meillä oli aikaa 3-4 tunnin vaellukseen, jota ennen söimme eväät leirintäalueen pitkospuilla istuen.

Suurin osa porukkaa halusi tehdä pitkän ja vaikean vaelluksen vuorten huippuja pitkin. Vaelluksen alku näytti kunnon tapporeitiltä, jossa alku täytyi nousta kiikkerää hiekkapolkua pitkin lähes kohtisuoraan ylöspäin. Laiskana naisena minua ei houkuttanut yhtään itseni rääkkääminen, eikä varsinkaan jatkuvan kuolemanpelon kohtaaminen liukkaalla hiekkakivipolulla, jossa kengät lähtivät helposti liirtoon irtokivien vaikutuksesta. Niinpä minä ja K. päätimme ottaa päivän rennosti ja valitsimme helpomman vaellusreitin, joka meni laavakentän lävitse, nousi puoleen väliin vuoren rinnettä ja laskeutui siitä upeiden maisemien keskelle laaksoon.

Kuolemanpelkoa koin kyllä ikävästi myös meidän valitsemallamme reitillä, sillä toinen jalkani upposi kokonaan auringon pehmentämään lumihankeen. Arvelin hangen kestävän, mutta säikähdin aikamoisesti, kun se sortuikin jalkani alta. Pahinta uppoamisessa oli se, että uponnut jalka ei osunut edes maahan, vaan viuhtoi ilmassa siihen asti, kunnes sain nykäistyä sen takaisin pinnalle, josta konttasin tosi arvokkaan näköisenä takaisin merkitylle reitille (sen jälkeen emme lähteneet enää oikomaan tai keksimään parempia reittejä). 

Kuulemma meillä oli tosi hyvä tuuri Landmannalaugar-päivän suhteen, sillä vain muutamaa päivää aikaisemmin reitti oli ollut suljettuna myöhäisen kevään ja kesän tulon takia. Normaalisti heinäkuussa Landmannalaugarissa ei pitäisi enää olla lunta vuorten rinteillä, saatika maassa. Kylmä kevät piti kuitenkin sisukkaasti lumen maassa ja siksi emme nähneet vuoristoa ihan täydessä väriloistossaan, sillä suuri osa rinteistä oli edelleen lumenpeitossa.

 

 

 

K:n kanssa löntystelimme hitaasti ja kiireettömästi eteenpäin, pidimme pitkiä evästaukoja, juoruilimme mukavia ja tuijottelimme värikästä maisemaa auringon ruskettaessa naamaa. Lopussa vähän säikähdimme rauhallista tahtiamme ja kiristimme askeleita, jotta ehdimme myös uimaan leirintäalueella sijaitsevaan kuumaan jokeen.

12 hengen porukasta me olimme ensimmäisinä leirintäalueella, ja meillä oli hyvin aikaa käydä uimassa. Tällä kertaa joki oli hämmentävä sekoitus kylmää ja tulikuumaa vettä. Lähellä pintaa vesi oli niin tulista, että se kärvensi selkää melkein kipeästi. Pohjalla virtasi puolestaan kylmä vesi, jota sai olla jatkuvasti käsillään sekoittamassa kuuman veden kanssa. Kovin pitkälle jokea ei voinut mennä, sillä vesi kävi yläjuoksulla liian kuumaksi ja alajuoksulla liian kylmäksi. Tämä uintireissu ei ollut siis ihan yhtä nautinnollinen kuin Reykjadalurissa, mutta mukava silti.

Uinnin jälkeen muukin porukka palaili voitonriemuisina vuoristosta. Reissu oli ollut kuulemma samaan aikaan sekä todella pelottava että törkeän siisti.

Takaisintulomatkalla kesän lämpöisin ja aurinkoisin päivä oli tehnyt tehtävänsä. Sulanut lumi sai liikkeelle valtavat vesimassat ja monta tuntia sitten ylittämämme joet olivat kasvaneet kaksinkertaisiksi iltaa kohden. Loppumatkaksikin riitti kunnolla jännitystä, sillä nyt jouduimme arvioimaan ylityksiä paljon tarkemmin.