Saana

 

 

 

Syyskuun viimeinen tiistaiaamu valkeni Kilpisjärvellä harmaana ja sateisena. Kävin pihalla aamupalan jälkeen haistelemassa raikasta tunturi-ilmaa, ja tuijotin paniikin kuristaessa kurkkua Saanaa, joka oli sankan pilvipeiton vallassa. Ilma ei oikein kutsunut luontoretkeilyyn, mikä oli sinänsä paha juttu, sillä olimme ajatelleet kiivetä Saanalle heti herättyämme ja kaikki muutkin suunnitelmamme liittyivät ulkona olemiseen.

Sen sijaan käväisimme ruokakaupassa, hengailimme mökillä ja odotimme, josko ilma paranisi yhtään. Pari tuntia myöhemmin vettä sataa ripotteli edelleen ja pilvi pysyi kuin liimattuna Saanan päällä. Koska mökkihöperyys meinasi iskeä, päätimme ilmasta huolimatta olla kerrankin sisukkaita ja lähteä urheasti liikkeelle. 

Arvoimme pitkään sitä, mitä oikein tekisimme. Minua ei kiinnostanut Saanalle kiipeäminen ollenkaan ison ja typerän pilven takia, joka peitti kaiken näkyvyyden. Pilvitrauma juontaa juurensa Brasiliasta, jossa kävimme katsomassa Kristus-patsasta sellaisessa hernerokkasumussa, että alla avautuvien maisemien lisäksi emme nähneet edes kahden metrin päässä kohoavaa lähes 40-metristä patsasta. Ainoa ei puolestaan kiinnostanut mikään muu niin paljoa kuin Saanalle kiipeäminen, sillä Aino ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä. Minä taas haaveilin Saanan kiertämisestä ympäri, mikä olisi minulle uusi juttu.

 

 

 

 

 

Pitkän jahkauksen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että miksemme me voisi valloittaa Saanaa kumpikin omalla tavallamme. Minä päätin lähteä Kilpisjärven kylältä liikenteeseen, josta Saanan kaakkoiskulmaan oli kuuden kilometrin kävelymatka. Aino puolestaan otti auton ja ajoi sen viiden kilometrin päähän Saanan retkeilykeskuksen parkkiin, josta hänellä oli neljän kilometrin kiipeilyurakka tunturin huipulle. Arvioimme, että saattaisimme olla aikalailla samaan aikaan parkkipaikalla, kunhan minä olisin lopetellut 16 kilometrin vaellusurakan ja Aino olisi palannut takaisin maankamaralle. 

Minä stressasin sitä, että Aino putoaisi sumussa ja liukkaudessa alas rinteeltä tai nyrjäyttäisi nilkkansa, ja Aino puolestaan stressasi sitä, että minä eksyisin matkalla. Stressaannuin vielä enemmän, kun huomasin, että Aino aikoi holtittomasti lähteä matkaan ilman vesipulloa. Lopulta päästin Ainon matkaan, kun sain kivien ja kantojen kautta vannotun lupauksen, että Aino kävisi matkan varrella ostamassa vesipullon mukaansa. Minulla puolestaan ei olisi ollut hätää vaikka olisin eksynyt päiväkausiksi, niin paljon evästä ja vaatetta pakkasin mukaan reppuun.

Kaikista ihmeellisintä koko päivänä oli se, että vesisade loppui  kuin seinään noin viisi minuuttia ennen vaelluksen alkua. Ensimmäisen vaellustunnin jälkeen aurinko alkoi paistaa ja seurasin peukut pystyssä, miten pilvet hävisivät Saanaa peittämästä yksi toisensa jälkeen. Lopputuloksena Ainolla oli esteetön näköala tunturin huipulta.

 

 

Minun reittini kulki Tsahkaljärven kautta Saanajärvelle ja siitä tunturin ympäri retkeilykeskuksen parkkipaikalle. Aluksi fiilistelin upeita näkymiä Kilpisjärven kylään ja Norjan lumihuippuisille vuorille. Sen jälkeen minulla meni monta kilometriä tunturi- ja järvimaisemia ihastellessa. Saanan läntisellä puolella alkoi tulla vastaan sakeaa tunturikoivikkoa. 

Matkan varrella en nähnyt yhtään ihmistä, en missään ilmansuunnassa, en kaukana enkä lähellä. Ainoat elävät vastaantulevat sielut olivat poroja, joita laskeskelin nähneeni matkan aikana noin sata. Helsinkiläiselle on muuten aika kuumottava kokemus kulkea porolauman lävitse, varsinkin ihan yksin vailla henkistä tukea. Huomasin, että poroilla on tapana tuijottaa synkeän näköisenä muukalaista niin pitkään, kunnes on tarpeeksi kaukana niiden apajilta. Ja siinä tuijotuksen ristipaineessa todella halusin olla mahdollisimman kaukana niistä ja mahdollisimman nopeasti.

Lopulta huomasin tulleeni siihen kohtaan Saanaa, mistä lähtee yli 700 porrasta kohti huippua, ja matkaa retkeilykeskuksen parkkipaikalle on enää kilometri. Ahneuksissani päätin kiivetä ainakin vähän matkaa Saanan huipulle, sillä pimeäntuloon oli vielä yli tunti aikaa. Kuudennensadannenensimmäisen portaan jälkeen minun oli pakko luovuttaa, sillä niissä korkeuksissa tuuli illasta jo niin paljon, että meinasin jatkuvasti horjahtaa portailta alas. Ylipäänsä 15 kilometrin vaelluksen jälkeen järjetön porrastreeni ensin ylös ja samantien alas oli näin jälkikäteen ajatellen maailman typerin teko. En kiitellyt itseäni seuraavana yönä, jolloin jalkojani särki niin paljon, ettei nukkumisesta meinannut tulla mitään. Itse kävelylenkki oli kyllä ihan superupea ja Saanakin niin kaunis!

Gilbbesjávri

 

 

Suomen jylhimmät tunturimaisemat löytyvät Suomineidon peukalosta, Kilpisjärveltä. Helsingistä Kilpisjärvelle on matkaa 1195 kilometriä, joista noin 1145 kilometriä täytyy taivaltaa tavallisen, perinteisen, tylsän, suomalaistakin suomalaisemman metsämaiseman keskellä. Vasta viimeisten 50 kilometrin kohdalla maa alkaa kohottautua dramaattisemmin ja puusto käy kituliaaksi ja vajaakasvuiseksi.

Olen käynyt viimeksi Pohjois-Lapissa ala-asteaikoina, jolloin perheen kanssa pakkauduttiin kesäisin auto-asuntovaunu-yhdistelmään ja huristeltiin pitkin Suomen, Ruotsin ja Norjan Lappia. Minulle oli jäänyt Lapista kuva tunturierämaana, jossa on ihan sairaasti hyttysiä, kylmiä tunturipuroja sekä vaivaiskoivuja ja kituliasta kasvistoa. Jouduin todella epäilemään muistojeni paikkansa pitävyyttä, sillä vielä 1140 kilometrin jälkeen metsä kasvoi iloisena, rehevänä ja sitkeänä tien molemmilla puolilla, eikä tuntureistakaan näkynyt pihausta.

Sitten lopulta - ihan viimeisellä matkustustunnilla - maisema avautui silmieni eteen juuri sellaisena kuin olin sen kuvitellut. Karua, jylhää, punertavaa erämaata, poroja laiskottelemassa keskellä tietä, puuttomia tuntureita, lehtensä pudottaneita vaivaiskoivuja ja pieniä vesikköjä siellä täällä. 

 

 

On itse asiassa tosi kummallista, että olen asunut Oulussa seitsemän vuotta, mutta en käynyt silloin kertaakaan Lapissa Kuusamoa ja Torniota kauempana. Matkakin olisi ollut puolet lyhempi Pohjois-Lappiin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kilpisjärvi on aivan ihana pikkukylä! Joidenkin lähteiden mukaan siellä asuu pysyvästi noin 200 henkeä, mutta kesäaikaan turisteja lipuu sinne kymmeniä tuhansia. Syys-lokakuun vaihteessa turismi Kilpisjärvellä oli jo hiipunut, ja löysimme uinuvan kylän Kilpisjärven ja Saana-tunturin välistä. Kylästä löytyy muun muassa yksi ruokakauppa, ja sen vierestä yksi urheilukauppa, ja sen vierestä yksi päiväsaikaan auki oleva ravintola. Paikan viihdyttävyys tulee kulttuurin ja viihteen sijasta luonnosta.

Kilpisjärvi kuuluu Enontekiön kuntaan, joka kattaa koko Suomineidon käsivarren. Kaikki Suomen yli tuhatmetriset huiput ja 60 prosenttia Suomen tuntureista sijaitsevat kunnan alueella. Ei siis ihme, että jouduimme aikamoisen matkan ajamaan nähdäksemme noita ainutlaatuisia maisemia. Ja kyllä kannatti!

 

 

Koska turistikausi oli päättynyt jo syyskuun puolivälissä Kilpisjärvellä, majoituksen etsiminen toi eteen aikamoisia haasteita. Suurin osa mökkikylistä ja hotelleista oli jo ehtinyt sulkea ovensa talveksi. Onneksi mahtava Tundrean lomakylä lupasi nettisivuillaan pitää palvelunsa auki ympäri vuoden, joten pääsimme majoittumaan heidän mukavaan ja saunalliseen huoneistomökkiin kahdeksi yöksi.

Kilpisjärven parasta antia oli upea Saana-tunturi, jonka valloitimme Ainon kanssa kumpikin omalla tavallamme. Tästä lisää seuraavassa postauksessa.