Columbia Road Flower Market

 

Juhannusreissu Lontooseen tarkoitti minulle ennen kaikkea vierailua vanhassa ja rakkaassa kotikaupungissa sekä Lontoo-vuoden aikana saatujen ystävyyssuhteiden ylläpitoa ja päivittämistä.

Yllättäen koko juhannuslomasta tulikin aikamoinen turistireissu, sillä melkein joka päivä koettiin jotain uutta ja outoa. Tiesin sen kyllä jo etukäteen, että Lontoo on kuin pohjaton aarrearkku. Kaupunki on niin iso, ettei joka kulman taakse voi olla kurkistelemassa. Tällä kertaa kurkistelimme kuitenkin syvälle Shoreditchin hipsterialueen sydämeen, Columbia Roadin kukkamarkkinoille, jotka jäivät minulta kokonaan käymättä vuoden 2014 aikana.

 

Kukkamarkkinoille sain kavereikseni R:n ja M:n, joiden kanssa lähdettiin seikkailumatkalle tuohon meille tuntemattomaan Lontoon kolkkaan. Minä vastasin minun ja M:n reittivalinnasta, josta sain jälkeenpäin (ja jo matkan aikana) kuulla paljon pilkkaa, sillä se oli niin toivottoman hidas vaihtoehto, että myöhästyimme R:n tapaamisesta 45 minuutilla. Älkää siis ottako bussia Columbia Roadille, vaan valitkaa suosiolla joko metro Old Streetille tai overground Shoreditch High Streetille/Hoxtoniin, joista kaikista on noin 10 minuutin kävelymatka markkinoille.

Kukkamarkkinat ovat täydessä terässä aina sunnuntaisin aamukahdeksasta iltapäivään asti. Parin sadan metrin mittaisella kadulla on kymmenittäin kukkamyyjiä, joista osa kasvattaa kukkansa itse, osa puolestaan toimittaa niitä markkinoille kaukomailta asti. Kasveja on tsiljoonia erilaisia aina leikkokukista yrtteihin ja parimetrisiin palmuihin.

 

Katu oli iltapäivästä jo ihan tupaten täynnä porukkaa. Meiltä meni muutaman sadan metrin kävelemiseen varmaan tunti, koska tungos ei sallinut yhtään harha-askelta. Matelimme kiltisti ihmisjoukon seassa ja tuijottelimme värikkäitä pioneja ja ruusuja, hauskoja torimyyjiä sekä innokkaita ostajia, jotka lähtivät markkinoilta onnellisen oloisena syli täynnä tuoreita kukkia.

Meistä kukaan ei ostanut mitään, mutta markkinaväen keskuudessa oli paljon meidän tapaisia turisteja (ja/tai hipstereitä), jotka olivat nimenomaan tulleet aistimaan markkinatunnelmaa ostosten tekemisen sijaan. 

Kukkamarkkinoiden lisäksi alueella oli pieniä vintage- ja antiikkiliikkeitä, taidegallerioita, kuppikakkukahviloita, pubeja sekä ravintoloita. Koko alue huusi äänekkäästi hipsterileimaa, joka ei kuitenkaan tässä tapauksessa vähentänyt paikan viehätystä. Puhuimme M:n ja R:n kanssa siitä, että kaikki kadulle asetellut hedelmäasetelmat ja söpöstelevien kivijalkaliikkeiden etuikkunat suorastaan käskivät ottamaan valokuvan itsestään - mikä teki alueesta keinotekoisen oloisen. Tulimme kuitenkin tulokseen, että miksei keinotekoisuuskin voisi olla kaunista ja viehättävää, koska tottahan se oli - alue oli sympaattinen.

Kaikista eniten minua viehättivät pienet katukahvilat, jotka olivat vain oven levyisiä. Ihmiset kävivät ostamassa smoothieta pikkuluukuilta ja siirtyivät sen jälkeen katukiveyksille hörppimään juomiaan. Ihana paikka ja ihana uusi valloitus Lontoossa!

Kesälomakuulumisia

 

Kesätervehdys ihanille lukijoilleni (mikäli teitä on enää yhtään jäljellä tämän pitkän blogihiljaiselon jälkeen)! Kaiken kattava saamattomuuden ja välinpitämättömyyden tunne nielaisi minut kesäkuun ajaksi kitusiinsa. Ajattelin jopa blogini pistämistä tauolle toistaiseksi, kunnes löytäisin jostain uutta motivaatiota ja inspiraatiota. Olin unohtanut jopa sen, että olen lähdössä lauantaina kymmeneksi päiväksi kiertämään Islantia. Ne muistot haluan joka tapauksessa tallentaa tänne, joten blogi ei mene tauolle ainakaan heti.

Kuumottavimmat uutiset tällä hetkellä ovat seuraavat: ostin eilen elämäni ensimmäiset, aidot ja ihkaoikeat vaelluskengät. Ostin eilen myös elämäni ensimmäiset sadetta ja tuulta pitävät kuorihousut. Käyn tällä hetkellä läpi valtavan suurta aikuistumisriittiä. Hyvästi varvastossuvaellukset kesäisin sekä Converse-vaellukset keväisin ja syksyisin! Minusta on tullut järkevä ja mukavuudenhaluinen aikuinen!

Käyn jatkuvasti tuijottelemassa vaelluskenkiäni ja laitan ne parin tunnin välein jalkaan, jotta voin tarkistaa ovatko ne varmasti yhtä rumat, mutta ah niin mukavat jalassa kuin muistin. Ja kyllä ne vaan ovat!

 

Itse kaupantekohetkikin oli varsin hupaisa, sillä myyjä otti minut aivan liian vakavasti. Tulevan jäätikkövaelluksen mainitseminen heti alkuun oli selvästi virhetikki, koska myyjä suhtautui sen jälkeen minuun turhan kunnioittavasti. Yhtäkkiä huomasin, että myyjä esitteli minulle ihan tosissaan eri kenkiä ja niiden pro-ominaisuuksia lähtökohtana 30 kilometrin päivävaellus painava rinkka selässä. Yritin mutista johonkin väliin, että meillä on nelivetomaasturit Islannissa, joiden kattobokseissa rinkkani matkustaa niin paljon kätevämmin kuin minun selässäni, ja että me kyllä teemme pieniä vaellusreissuja, mutta mistään 30 kilometristä ei ole kyllä (Luojan kiitos) ollut minkäänlaista puhetta… Pääsimme myyjän kanssa lopulta jokseenkin samalle aaltopituudelle, vaikkakin pelkään ostaneeni turhan kalliit supervaeltajan kengät vain siksi, että myyjä tuntui luottavan vaeltajan kykyihini huomattavasti enemmän kuin minä.

Vaelluskenkäni ovat aiheuttaneet hilpeyttä myös perheeni keskuudessa. Isäni totesi, että on toki hienoa omistaa tuollaiset kengät, mutta tärkeintä olisi niiden ihailemisen sijasta ottaa ne aikuisten oikeasti käyttöön. Pikkuveljeni mukaan minun pitäisi pitää niitä samaan aikaan jalassa nyt, kun kirjoitan tätä postausta.

Joka tapauksessa Islannin reissu koittaa jo ylihuomenna! Ja koska kyse on nurinkurisesta elämästäni, nurinkurista on toki myös se, että vaihdan vapaaehtoisesti nämä ihanat helteiset kesäsäät Islannin 12-14 asteen lämpöön. Mukaan on pakko ottaa talvitakki, pipo, lapaset, villasukat ja fleecepaita. En ole koskaan aikaisemmin pakannut reissuilleni mukaan yhtään urheiluvarustetta, ja nyt niitä tulee olemaan koko rinkka täynnä. Elämäni ensimmäistä kertaa lähden vakavamielisellä retkeilymeiningillä ja oikeilla varusteilla reissun päälle (en todellakaan tiedä, mitä tästä oikein tulee!).

Kesäkuussa ehdin pyörähtää myös pienellä juhannuslomalla Lontoossa, vanhassa kotikaupungissani. Kaupunki oli edelleen syötävänihana, ja oli mielettömän siistiä nähdä ex-työkavereita, joista on tullut ex-työkaveruuden lisäksi myös ystäviä. En ottanut edes järkkäriäni mukaan Lontooseen, sillä ajattelin, että olen vuoden aikana Lontoossa kuvannut jo niin paljon paikkoja, että tuskinpa tällä reissulla ehdin mitään uutta. Mutta ehdinpä kuin ehdinkin. Uutuutena tuli muun muassa Columbia Roadin kukkamarkkinat ja Archie Gone Lebanonin Inkan suosittelema Sky Garden. Näistäkin on tulossa postauksia, jahka tässä keräilen innostusta vielä vähän aikaa.

 

Tässä postauksessa esiintyvät ruusut on kuvattu Regent's Parkissa, jossa kävimme ihailemassa Queen Mary's Gardenin ruusuloistoa parhaaseen kukinta-aikaan. Ruusukokoelma on koko Lontoon laajin. Istutettuna ruusuja on noin 12 000 ja lajejakin monia kymmeniä.

Istuimme R:n kanssa monta tuntia puistossa ottamassa aurinkoa ja muistelemassa mennyttä assarivuottamme Lontoon merimieskirkolla. Nauroimme kyyneleet silmissä parhaimmille ja pahimmille asiakkaillemme sekä hienoimmille ja hirvittävimmille työmuistoillemme. Aika on kullannut muistot, sillä pahimmatkin tapaukset heräyttivät naurunkyyneleet silmiin. Ihmeellinen, hauska vuosi meille molemmille, josta voisimme edelleen puhua R:n kanssa ainakin viikon putkeen. Muistakaa joskus kysyä ruotsalaisen saunamummon tapauksesta, jos haluatte kuulla harmaita hiuksia tuottaneesta työpäivästä. 

Pahan päivän ilta

Lohduttoman venereissun jälkeen päivä tuntui olevan jo niin pilalla, ettei sitä pystyisi enää kääntämään millään nousuun. Liitukallioille ei enää ehtinyt kävelemään, sillä en halunnut pimeän yllättävän keskellä jyrkännettä. Jätin kalliokävelyn suosiolla seuraavaan päivään ja päätin sen sijaan tehdä hikilenkin Doverin linnalle.

Dover on ihanan mäkinen kaupunki. Mäettömässä Oulussa seitsemän vuotta asuneena vaikutun jokaisesta mäennyppylästä, enkä ole päässyt tavasta eroon, vaikka en enää muutamaan vuoteen ole Oulussa asunut. Doverin linna sijaitsee kaupungin korkeimmalla kukkulalla, ja sinne päästäkseen täytyy kiivetä satoja portaita ylöspäin. Parempaa hetkeä porraskiipeilylle ei olisi voinut olla, sillä huipulle päästyäni korvissa humisi, sydän hakkasi ja hengästytti mielettömästi, mutta pettymys laivaristeilystä oli haihtunut.

 

Linnaa oltiin juuri sulkemassa, joten sen alueelle en päässyt. Onneksi näkymät merelle ja kylään korvasivat vaivannäön. Kukkulalta löytyi myös kiva puistoalue, jonka kuljeskelin päästä päähän ja nautin syyskuisesta aurinkosta ja lämpimästä 20 asteen säästä. Ilmojen suhteen Doverin vierailu ei olisi voinut olla parempi.

Kun aurinko alkoi painua mailleen, lähdin laskeutumaan kukkulalta alas. Satuin vielä paluumatkalla törmäämään ruohottuneeseen hautausmaahan ja sen vanhoihin, rapistuneisiin hautakiviin. Se olikin toiseksi ainoa kerta, kun vierailin hautausmaalla koko UK-aikanani. 

 

Kiertelin pienen hautausmaan ympäri ja etsin vanhimpia hautakiviä. Niiden tekstejä oli yllättävän viihdyttävä lukea, niin mahtipontisia useimmat olivat. Hautausmaan vierestä löytyi myös suloinen talo, josta tuli mieleen satu Hannusta ja Kertusta.

Kaiken kaikkiaan päivä ei todellakaan ollut niin surkea kuin siitä olisi voinut tulla. Seuraavana aamuna heräsin jo innoissani tekemään kävelyä auringossa paistattelevilla kallioilla.

 

 

Paha päivä Dover Bayssa

 

Tänään mielessäni on välkähdellyt eräs hyvin nihkeä päivä viime vuoden syyskuulta. Vierailin silloin Englannin kanaalin rannalla lepäävässä Doverin satamakaupungissa. Sinne minut houkuttelivat valkoiset liitukalliot, joita en ole nähnyt missään muualla maailmassa, ja jotka näyttävät kaikissa valokuvissa superupeilta. Muistaakseni meillä on ollut kotona myös 1000 palan palapeli valkoisista kallioista. Palapelin tekeminen oli jokseenkin epätoivoista, sillä kolmasosa paloista oli pelkkää valkoista ja loput sinisen eri sävyjä. Todennäköisesti ei saatu palapeliä ikinä valmiiksi, mutta ajatus valkoisista kallioista jäi kaihertamaan alitajuntaani vuosiksi.

Parin päivän mittaisella Doverin reissulla minulla oli tavoitteena sekä päästä kävelemään kallioiden päälle että hypätä veneen kyytiin ihailemaan liitukallioita mereltä käsin. Aikaisemmin olenkin jo postannut kuvia ja tunnelmia kävelyreissuistani valkoisten kallioiden päällä. Ne postaukset löytyvät täältä ja täältä.

Sattuneesta syystä venereissu Doverissa on sen sijaan jäänyt postaamatta, sillä joka kerta kun päätän kirjoittaa siitä, ärsytyskäyrä nousee taivaisiin.

Ensinnäkin koko päivä oli ollut jo muutenkin tarpeeksi epäonninen ennen tuota tyhmää ja epäonnistunutta laivareissua. Aluksi meinasin myöhästyä Lontoon Victorialta lähtevästä bussista. En tahtonut millään löytää koko bussiasemaa ja tuskanhiki alkoi nousta otsalle, kun minuutit kuluivat ja avuliaat ihmiset huutelivat vain, että eteenpäin, eteenpäin, sieltä löytyy. Hikisenä ja nälkäisenä löysin bussin juuri sillä hetkellä, kun ihmisiä alettiin lastaamaan jo sisään. Ajatukseni herkullisten eväiden ostosta meni siinä, ja kävin hätäisesti ostamassa lähimmästä kahvilasta kuivan ja kalliin patongin sekä pullon vettä.

Inhoan kiireisiä lähtöjä, joten aamupäivän stressaavasta, kiireisestä tunnelmasta oli vaikea päästää irti koko päivänä.

Perille päästyäni kipitin suoraan etukäteen varaamaani hostelliin, jotta voisin vähentää tavaroitani ja vaihtaa vaatteet. Sitäkään en meinannut löytää, sillä kävelin talon ohi monta kertaa ennen kuin tajusin, että voi ei, tuo se todella on. Hostellin alakerrassa oli baari, jossa ei näkynyt ketään. Koko hostellissa ei näkynyt ketään, mikä on aina toosi lupaava merkki. Aikani odoteltuani paikan baarimikko tuli vihdoin paikalle, pääsin tsekkaamaan itseni sisään ja minut talutettiin kulahtaneita käytäviä pitkin kulahtaneeseen huoneeseen. Kulahtaneisuuteen olen tottunut, mutta käytetyissä lakanoissa nukkumiseen en. Huoneen neljässä sängyssä oli jokaisessa ryppyiset lakanat epämääräisesti viikattuina sänkyjen päälle. "Jaaha, ollaankohan me unohdettu vaihtaa lakanat", baarimikko pohti ääneen. Minä ehdotin sitten, että voin vaihtaa omat lakanat kyllä itse, jos saan vain puhtaat lakanat käteeni. "Ei, kyllä minä nyt muistan, että ollaan me tähän huoneeseen lakanat vaihdettu", baarimikko totesi ja asia oli sillä käsitelty. Uskon vieläkin, että nukuin yön ties kuinka monen aiemman hostelliasiakkaan käyttämillä lakanoilla.

Hostellilla ei tehnyt mieli kauaa hengailla, joten kävin syömässä ja etsin käsiini kaupungin turisti-infon, jotta voisin kysyä, miten pääsen veneen kyydissä ihailemaan kallioita. Turisti-infon naisen mukaan Doverissa vain yksi yritys tekee turistiveneilyjä kallioille, ja niissäkin retkissä täytyy olla tarpeeksi ihmisiä mukana, että ne kannattaa järjestää.

Sain kuitenkin Dover White Cliffs Tourin osoitteen, ja lähdin koittamaan onneani, jos juuri tänään veneristeily järjestettäisiinkin. Löysin paikan, mutta siellä ei ollut ketään. Matkan varrelta olin bongannut toisenkin paikan, jossa mahdollisesti veneristeilyjä tehtäisiin, mutta sielläkään ei ollut ketään. Sitkeästi jäin väijymään näiden kahden paikan välille, jos joku ilmaantuisikin paikalle.

Lopulta Dover White Cliffs Tourin omistaja saapui veneensä luo eläkeläisryhmän kanssa. Kysyin, että pääsenkö mukaan, ja sehän sopi. Ajattelin, että kylläpä minulla kävi kerrankin ihan uskomaton tuuri! Maksoin 20 puntaa lipusta ja hyppäsin laivaan. Kaikki oli siinä vaiheessa ihan täydellisesti. Paitsi yksi pikkujuttu, jonka sekä turisti-infon täti että veneen omistaja oli unohtanut kertoa. Se, että typerä laiva ei missään vaiheessa mennyt valkoisille kallioille asti, vaan pysytteli tiukasti Dover Bayssa.

 

 

Aluksi en tahtonut uskoa sitä. Istuin laivan kyydissä ja yritin tahdon voimalla viedä sitä pidemmälle. Mutta siinä vaiheessa oli pakko luovuttaa, kun vene oli edennyt vain 20 minuuttia eteenpäin Doverin lahdelle ja kääntyi sitten samaa reittiä takaisin kohti kotilaituriaan. Southern Queen kävi siis pyörimässä samassa paikassa, jossa olin hetkeä aiemmin jo kävellyt hiekkarantaa pitkin. Olin nähnyt samat maisemat vain muutama kymmenen metriä lähempää rannalta kuin nyt mereltä. Ja oikealla siinsivät satumaiset valkoiset kalliot niin lähellä, mutta liian liian kaukana. Yllä olevat kuvat on tarkennettu järkkärillä niin lähelle kuin pystyi, joten todellisuudessa olimme paljon kauempana niistä. Sitä paitsi noiden kallioiden oikealta puolelta todelliset, upeat liitukalliot vasta kunnolla alkoivat.

Southern Queenin kiinnittyessä jälleen laituriin en todellakaan tiennyt alkaisinko itkeä siinä kaikkien nähden vai en. Pettymys oli niin musertava, kun pitkäaikainen haave jäi toteutumatta. Kaikista eniten olin nimittäin halunnut nähdä kalliot mereltä käsin, sillä kallioiden päältä niistä ei vain saa samanlaista kokonaiskuvaa.

Älkää ikinä, ikinä, ikinä astuko sisään Southern Queeniin, älkääkä vain maksako matkasta mitään, sillä se on yhtä tyhjän kanssa. 

White Cliffs of Dover

 

Doveriin pääsee Lontoosta kätevästi joko junalla tai bussilla. Junalla pääsee nopeammin, mutta bussilla lähes ilmaiseksi. Siksipä köyhänä turistina päädyin tietenkin halvempaan vaihtoehtoon. National Express -bussi liikennöi Doveriin kahdessa ja puolessa tunnissa. Matkat maksoivat kuusi puntaa suuntaansa, kun juna olisi maksanut yhteensä 60 puntaa.

Doverin ehtii nähdä päivässäkin, jos matkan tarkoituksena on pelkästään liitukivikallioiden ihailu. Satamakaupungin keskustasta kävelee 15-20 minuutissa White Cliffs Visitor Centreen, josta alkaa kaunis South Foreland Lighthouse Walk. Reissun päämääränä on St Margaret's Baylla sijaitseva majakka, josta löytyy myös kahvila. Kesäaikaan kahvila on auki joka päivä, mutta syyskuusta eteenpäin se on auki muutamina päivinä viikossa. Samaisena torstaina, kun tein oman kävelyretkeni, majakka oli luonnollisesti kiinni.

Kirkkaana päivänä kallioiden päältä näkee Ranskaan asti, joka on vain 22 mailin päässä Doverista. Minulle sattui aurinkoinen ja lämmin päivä, mutta niin usvainen, ettei Ranskan näkemisestä ollut mitään toivoa. Hyvä, että merellä seilaavat laivat erotti juuri ja juuri.

Visitor Centresta majakalle on noin 40 minuutin kävelymatka. Polku kulkee kallioiden päällä ja ihan kallioiden reunallekin pääsee istumaan ja tuijottelemaan alla aukenevaa kymmenien metrien pudotusta. Minulla on yleensä ollut tapana istua jos jonkinlaisen rotkon reunalla, mutta tällä kertaa olin yksin liikenteessä, enkä siksi ollut läheskään yhtä uskalias kuin aiemmin.

Ilmeisesti kalkkikivikalliot eivät ole edes kovinkaan kestäviä, sillä niiden on uutisoitu romahdelleen mereen silloin tällöin. Yhden syvän railon bongasinkin jalkojeni juuresta ja hyppäsin kiireesti sen yli kiinteämmälle maalle. 

Kävely majakalle oli aivan ihana, joten en tietenkään malttanut kääntyä heti takaisin sinne päästyäni. Näköalapaikkoja oli reitin varrella aika huonosti, joten kokonaiskuvaa valkoisista kallioista en saanut. Parhaiten kalliot näkyisivät tietenkin mereltä käsin.

Majakalta lähdin kävelemään vielä eteenpäin, ja sen reitin varrelta löytyikin hieno näköalapaikka liitukivikallioiden päällä lepäävään Dealin kaupunkiin. Pian sen jälkeen jouduin kääntymään takaisinpäin, sillä en halunnut myöhästyä Lontooseen lähtevästä bussistani.

Matkatunnelmia reissun varrelta näkee seuraavista (laadultaan mitä parhaimmista) kuvista. Mitäpä pienestä rakeisuudesta, kun on niin aurinkoinen malli.