Islannin vesiputoukset

Luulenpa, että Islanti olisi vesiputousten EM-kilpailuissa aika voittoisa. Eurooppalaisessa mittakaavassa maan vesiputoukset ovat nimittäin aika huimia. Jopa minä lämpenin muutamille putouksille, vaikka yleisesti ottaen en ole mitenkään erityisen innoissani päästessäni katsomaan veden valumista kallionseinämää pitkin.

Seuraavaksi esittelyssä on siis Islannin vesiputousten parhaimmisto:  

 

 

Hraunfossar, Länsi-Islanti

Vesiputouksen sijasta kyseessä oli enemmänkin monien vesiputousten yhtenäisenä jatkuva sarja. Vesi valui alas laajalta alueelta pitkin kivettynyttä laavapeltoa. Veden väri oli upean turkoosi. Hraunfossar oli häkellyttävän kaunis paikka.

Seljalandsfoss + Gljúfrabúi, Etelä-Islanti

Mielestäni hienoin putous koko matkallamme oli Seljalandsfoss, jossa pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kävelemään vesiputouksen taakse. Matka sinne muodostui varsin märäksi, sillä 60 metriä korkea ja 25 metriä leveä vesiputous pärski pisaroita ja vesihöyryä ympäriinsä. Tunne vesiputouksen takana oli aivan mahtava, kun pääsi seisomaan niin lähelle voimakasta ja kaunista putousta.

Seljalandsfossin vierestä löytyi myös Gljúfrabúin vesiputous, joka sijaitsee luolassa (oikeanpuoleinen kuva). Sinne pääsee kahlaamaan jokea pitkin. Gljúfrabúikin oli aivan käymisenarvoinen paikka (ja muutaman reissukumppanini mielestä jopa Islannin kaunein putous).

 

Gullfoss, Golden Circle

Gullfoss eli kultainen putous muodostuu kahdesta erillisestä putouksesta, joiden korkeudet ovat 11 metriä ja 21 metriä. Vesiputous sijaitsee Islannin tunnetuimman matkailureitin, Golden Circlen, varrella aika lähellä pääkaupunkia. 

 

 

Dettifoss, Pohjois-Islanti

Tällä vesiputouksella on aihetta ylpeilyyn, sillä se on virtausmäärältään Euroopan suurin (200 m³/s ).

Paikan päällä riitti niin vedenpauhua kuin ilmassa leijailevaa kosteuttakin. Kauaa ei tarvinnut odotella, kun ulkovaatteita jo koristi pysyvä vesipisarapeitto, ja naamasta sai pyyhkiä vettä jatkuvasti.

 

 

Goðafoss, Pohjois-Islanti

Goðafoss eli "Jumalten vesiputous" on 12 metriä korkea ja 30 metriä leveä. Putous on ilmeisesti parhaimmillaan aurinkoisella säällä, selkeää taivasta vasten. Pilvisyys jotenkin varasti puolet putouksen väreistä - tai ainakin siltä se tuntui.

--

Kauneus on muuten niin katsojan omissa silmissä. Mietimme 12 hengen reissuporukalla kaikista kauneinta näkemäämme islantilaista vesiputousta, mutta mielipiteet hajaantuivat samaan tapaan kuin oppilaat koulupäivän päätyttyä. Kahdestatoista ihmisestä vain ehkä yksi tai kaksi taisi olla samaa mieltä kanssani, että Seljalandsfoss olisi ollut kaunein putous.

Joka tapauksessa Islanti näytti minulle sen, että myös Euroopasta löytyy näyttäviä ja mieleenpainuvia vesiputouksia, joita kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. 

Reykjadalur

 

 

 

Kolmannen matkustuspäivän viimeinen etappi oli Varmá-joki Hveragerdin kaupungin läheisyydessä. Päivä oli ollut pitkä, ja ennen viimeistä kohdetta uuvutti. Matkasuunnitelman laatijat kertoivat, että ihmisillä on ollut tapana uida joessa, joten uikkarit kannatti pakata mukaan reppuun.

Parkkipaikalle tultaessa olin jo päättänyt, että en kyllä enää tänään jaksa edes ajatella uimista. Jostain syystä otin kuitenkin uikkarit mukaan, vaikka tarkoituksena oli vain katsella jokea sivusta ja poltella tupakkaa muiden uimista katsellessa.

Parkkipaikalta joelle oli kuitenkin yllättävän pitkä matka: noin puolen tunnin vaellus vuorenrinteitä pitkin. Ensimmäiset 20 minuuttia noustiin jatkuvasti ylämäkeä ja loput 10 minuuttia kuljettiin suhteellisen tasaisella maalla.

 

 

 

Maisemat olivat häkellyttävät, sillä minne ikinä katsoikin, maa savusi monista kohdin. Autossa istumisen unettavuus haihtui sitä mukaa, mitä korkeammalle mentiin ja yhtäkkiä en ollutkaan enää yhtään väsynyt, vaan aikamoisen fiiliksissä tuliperäisestä, höyryävästä maasta. Ja kuumissani kiipeämisestä.

Taisin sanoa jo aiemmassa postauksessa, että lähdin Islantiin aikamoisen sokkona. En tiennyt kovin tarkkaan reissusuunnitelmaamme enkä valittuja kohteita. Reykjadalurista ja Varmá-joesta en ollut kuullut koskaan aikaisemmin. Omassa "ekskursio-oppaassamme" luki paikasta näin: Hveragerdin kaupungista pääsee Varmá-joelle, jossa voi kylpeä tai paistaa kananmunan. En siis todella tiennyt, mitä odottaa päästessämme perille. Ja se mikä siellä lopulta odotti, oli jotain käsittämättömän, mykistävän, virkistävän hauskaa ja yllättävää ja ihan täysin ennenkokematonta. Ja ehdottomasti parasta Islantia siihen asti.

Reykjadalur on ansainnut jopa ihan oman pienen saarnansa, joka tulee tässä: älkää ikinä, te rakkaat tulevat Islanti-turistit, kuvitelkokaan, että menisitte ja skippaisitte tämän paikan, jos Islantiin matkustatte. Älkää ikinä ajatelko, ettette ottaisi uikkareita mukaan, koska väsyttää ja tekisi mieli nukkumaan. Sen sijaan - ottakaa autonne, ajakaa se parkkipaikalle, ottakaa reppunne pyyhkeineen ja uikkareineen ja eväineen ja vaeltakaa puolisen tuntia joelle ja sen jälkeen rentoutukaa ja nauttikaa Islannin kallisarvoisesta luonnosta ilmaiseksi niin kauan kuin ikinä huvittaa.  

Tämän selkeämmin en osaa enää sanoa sitä, että menkää!!! Reykjadalur kuuluu Islanti-kohteideni ehdottomaan TOP5-kärkeen.

 

 

 

Perillä meitä ei odottanut pelkästään joki, vaan the joki. Juuri tuossa kohdin jokea kylmä ja kuuma virta yhdistyivät ja tekivät vedestä täydellisen lämpöistä lillumiseen. Vesi oli yhtä kuumaa kuin Blue Lagoonilla, mutta maksoi 45 euroa vähemmän.

Hikisen kiipeämisurakan jälkeen mikään ei voinut olla enää parempaa kuin kiskaista uikkarit päälle ja heittäytyä lämpimän veden syleilyyn tunniksi jos toiseksi. Päivän kävelyurakka haihtui kipeistä jaloista samalla hetkellä, kun 40-asteinen vesi pääsi hemmottelemaan kipeytyneitä lihaksia.

Pohja ei tietenkään ollut yhtä hyvä kuin Blue Lagoonilla eikä joki ollut kamalan syväkään. Mutta silti se oli täydellinen rentoutumiseen. Muutama vaeltaja oli pystyttänyt telttansa lähelle Varmáa, enkä ole keksinyt vielä tähän päivään mennessäkään parempaa yöpymispaikkaa vaeltajille. Miten siistiä olisi päästä sekä aamulla että illalla peseytymään lämpimässä vedessä ja ehkä keittää muutama kananmuna aamupalaksi joen kiehuvassa vedessä? Varmaan vähän toisenlainen kokemus vaeltamisesta näillä Varmá-joen telttailijoilla kuin Lapin kylmissä vuoristopuroissa peseytyville hytiseville sankareille.

 

 

Thingvellir / Pingvellir

 

 

Ensimmäinen tosi tunnettu kohde Golden Circlellä oli Pingvellirin alue. Se on kuuluisa monestakin syystä. Ensinnäkin alueella sijaitsee Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen erkaantumiskohta. Toisekseen samainen paikka on toiminut Islannin parlamentin eli alltingin kokoontumispaikkana aina 900-luvulta lähtien, ja kolmanneksi siellä sijaitsee Islannin presidentin kesäasunto.

Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen erkaantumisen sanotaan näkyvän todella selvästi alueen kivimuodostelmissa, mutta me ei oltu kyllä ihan varmoja, että missä kohdissa ne laatat sitten lopulta lepäsivät. Pingvellirissä oli monia eri kivi- tai kallioseinämiä, joiden välissä oli kuilu. Parhaiten mannerlaattojen erkanemisen erottaisi sukeltamalla merenpinnan alle, mutta meitä ei jostain syystä houkuttanut arktisessa merivedessä täriseminen tiukat kuivapuvut päällä.

Historiaihmiselle oli siistiä nähdä paikka, missä yksi maailman vanhimmista parlamenteista on kokoontunut. 900-luvulta lähtien Pinvellirissä säädettiin ja toteutettin lakia, käytiin oikeutta ja julistettiin kristinusko Islannin viralliseksi uskonnoksi. Silloin kun minut hyväksyttiin lukemaan historiaa Oulun yliopistoon, pääsykokeisiin täytyi lukea kirja Pohjoismaiden historiasta. Kirjassa käsiteltiin yhtenä osana viikinkiaikojen allting-kokouksia Islannissa sekä kristinuskon saapumista Pohjolaan, ja nyt näin omin silmin paikan, josta olin lukenut noin viisi vuotta aiemmin.

Kaiketi paikka oli ihan käymisen arvoinen sen historiallisen arvon takia, ja on tietenkin kiva päästä sanomaan, että on seisonut mannerlaattojen erkaantumiskohdan päällä (vaikka suurempi konkretia mannerlaatoista ei olisi ollut pahitteeksi). Jos Islannissa on kiireisellä aikataululla liikkeellä, en laittaisi kuitenkaan Pingvelliriä pakollisten kohteiden joukkoon. 

Golden Circle

 

Hupsista täytyy ihan sanoa, kun katsoo elokuista blogipostausten määrää tässä niiiiin nopeatempoisesti päivittyvässä blogissani. Nollaltahan tuo pahasti näyttää. Lorvikatarriko on iskenyt, kyselisi äitini, jos kyseessä olisi joku muu asia kuin blogin kirjoittelu.

Ja lorvikatarrihan se. Kirjoituslorvikatarri. En tiedä onko termi kuinka yleinen tai tuttu, mutta sillä tarkoitetaan (kuvitteellista) sairautta, jonka oireena on lorvaileminen/laiskottelu. Sama sairaus on vaivannut minua monesti aiemminkin elämässäni (arvatkaa vaan kuinka monta kertaa äitini on virnuillut minulle lorvikatarrista). Se on siis samalla krooninen sairaus, joka ei välttämättä koskaan lopullisesti poistu elämästäni. Lorvikatarrin kanssa on vain pakko opetella elämään. Itse asiassa sairaus todennäköisesti vaivaa muita ihmisiä paljon enemmän kuin itseäni... 

Joka tapauksessa postaukset ovat edenneet Islannin reissun kolmanteen päivään. Silloin ajelimme läpi Islannin tunnetuimman autoreitin, Golden Circlen. Jos turistit jonkun reitin tsekkaavat, niin juuri tuon. Matkan varrelle osuu Pingvellir, josta löytyy Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaattojen erkaantumiskohta, Islannin suurin toimiva geysir Strokkur, Gullfossin vesiputous sekä 3000 vuotta vanha kraaterijärvi. 

Ennen noita kaikkia äsken mainittuja paikkoja löytyi lisäksi vielä yksi pienempi nähtävyys. Pingvellirin kansallispuistosta, Pingvallavatn-järven luota löytyi satoja käsin pinottuja kiviröykkiöitä, joita kävimme kuvailemassa hetkisen aikaa. 

Samanlaisia turistien askartelemia kivipaaseja löytyy yleensä vaellusreittien varrelta, mihin turistit ovat halunneet jättää oman käyntikorttinsa. Islannissa pinottuja kiviröykkiöitä on kuulemma suhteettoman paljon maan pieneen kokoon verrattuna. 

Huolellisesti pinotut kivet saivat pienen riiviölapsen heräämään sisälläni ja hetken aikaa kuvittelin mielessäni kuinka rentouttavaa olisi riehua hetki ja potkiskella tornit hajalle, vähän samaan tapaan kuin lapset haluavat aina kaataa ja rikkoa kaikki hienosti rakennetut legotornit. Mutta koska olin kuitenkin kypsä aikuinen, päätin arvostaa enemmän muiden vaivannäköä kuin sitä pientä rikkomishimoa kokevaa lasta sisälläni. Niinpä jätin kivet rauhaan, vaikka pelkäsin että kömpelyyksissäni kumminkin kompastuisin vahingossa johonkin röykkiöön. Avaruudellinen hahmotuskykyni ei ole ehkä ihan valioluokkaa.

 

Seuraavissa postauksissa kerronkin sitten enemmmän muista Golden Circlen "oikeista" nähtävyyksistä, joista erityisesti Strokkur oli minusta kaikkein vaikuttavin.