Book of Kells

Dublinissa ollessa halusin ehdottomasti tsekata Trinity Collegen, yhden Euroopan kuuluisimmista yliopistoista. Minulla on omituinen tarve päästä vertailemaan kaikkia mahdollisia yliopistorakennuksia Oulun yliopistoon, joka on ehkä maailmankaikkeuden karmein yliopisto visuaalisesti. Opetuksesta, luennoista ja kursseista tykkäsin kyllä paljon, opettajista vielä enemmän, mutta ruoasta ja rakennuksesta en todellakaan (ja minä sentään suurimmaksi osaksi opiskelin pikkuisen viihtyisämmällä uudella puolella). 

Halusin tuona päivänä päästä taas kauhistelemaan Oulun yliopiston oransseja sisäseiniä, ikiaikaisia piirtoheittimiä, betonisia ulkoseiniä, koleita käytäviä ja epäviihtyisää ympäristöä ihmeellisine opiskelijaparakkitaloineen. Ja tottahan se oli, että Oulun yliopisto hävisi ulkonäkövertailussa Trinity Collegeen 100-0.

Trinity Collegen alueelle turisti pääsee vain kävelemällä sisään. Kampusalueella oli paljon kauniita rakennuksia, mutta löytyi sieltä moderneja betonihirvityksiä kauniiden vanhojen talojen rinnalla.

Irlannin toiseksi suosituin nähtävyys heti Cliffs of Moherin jälkeen löytyy Trinity Collegen kampusalueelta. Sen vanhasta kirjastosta löytyy Book of Kells, keskiaikainen näihin päiviin asti säilynyt kuvitettu latinankielinen evankeliumikäsikirjoitus. Kirjan ovat valmistaneet kelttiläiset munkit noin vuonna 800.

Kyseessä on siis todellinen Irlannin kansallisaarre, jota ihmiset jonottavat katsomaan. Old Libraryssa on myös muutakin nähtävää, kuten Long Room, josta löytyy 200 000 kirjaston vanhinta kirjaa. Samassa huoneessa järjestetään myös erilaisia näyttelyitä.

Mekin päätimme liittyä jonoon, sillä vaikutuimme ajatuksesta, että Dublinissa pitää jonottamalla jonottaa johonkin nähtävyyteen. Pääsymaksu oli aika kallis, mutta opiskelijakorteilla saimme hintaa nyittyä muutaman euron halvemmaksi.

Book of Kellsiä ei saanut valokuvata, mutta tuijottelimme sitä lasin läpi. Olisi kyllä hirveän paljon tehnyt mieli päästä kääntelemään sen sivuja! Vielä enemmän teki mieli päästä kirjoihin käsiksi Long Roomissa, missä tosissaan lepäsi se 200 000 vanhaa kirjaa eri kerroksissa. Ja vielä sitäkin enemmän olisi tehnyt mieli ryhtyä historiantutkijaksi samantien, heti paikalla ja nyt eikä myöhemmin.

Samassa tilassa oli näyttely Irlannin kansallissankarista, koko saaren ensimmäisestä kuninkaasta Brian Borusta (941-1014), joka kunnostautui lyömällä inhat ja rötöstelevät viikingit sodassa (tosin puolet sen ajan irlantilaisista sotivat Borun joukkojen sijasta viinkinkien joukoissa).

Dublin

 

Olen halunnut päästä Dubliniin yläasteikäisestä lähtien. Syynä ovat olleet maailman ihanimmat naiskirjailijat; ennen kaikkea IKI-IHANA Maeve Binchy ja lisäksi myös Cathy Kelly sekä Marian Keyes.

Maeve Binchyn ihmiskuvaus on jotain ihan mieletöntä. Varsinkin hänen varhainen tuotantonsa on jättänyt jälkensä lähtemättömästi minuun. Edelleenkin sanoisin, että hänen Lasijärvi -teoksensa on yksi parhaimmista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut.

Irlantilaisten naiskirjailijoiden teoksissa Dublin oli paikka, johon pienissä kylissä ja maaseudulla kasvaneet tytöt pakenivat opiskelemaan ja tekemään töitä sekä elämään vapaampaa ja epäsovinnaisempaa elämää.

 

 

Ennen kuin edes pääsin Dubliniin asti, minulla oli pakottava tarve pitää kaupungista. Ihan vain näiden naiskirjailijoiden ja heidän teostensa takia. Lähtökohdat kaupunkiin tutustumiselle olivat siis mitä parhaimmat, mutta mikä oli lopulta lopputulos? Löysin harmaan ja ankean pikkukaupungin, josta oli hyvin, hyvin vaikeaa löytää mitään kaunista ja kiehtovaa.

Dublin antoi itsestään köyhän ja turvattoman kuvan. Kaduilla näkyi paljon kodittomia, narkkareita ja alkoholisteja. Teki mieli vilkuilla olan yli useaan otteeseen ja rutistaa laukku tiukasti kainaloon.

 

Emi halusi tietää, onko Dublin minusta kuin Lontoo pienoiskoossa, mutta vastaukseni oli nyrpeä EI(!). Jokivarsi on Lontoossa niin paljon hienompi, rakennukset kauniimpia ja harmonisempia, patsaat oivaltavampia, nähtävää löytyy vaikka kuinka paljon, olo ei tunnu turvattomalta, kaikkialla on puhdasta ja siistiä ja niin edespäin. "Voi Heli ja Lontoo on paras, Lontoo on ihanin, Lontoo on ainoa oikea", huokaisi Emi minulle ja valituslistalleni. Mutta oli Emi lopulta kuitenkin samaa mieltä kaupungista, että pettymyshän se oli.

Yleensä olemme Emin kanssa tosi hyviä löytämään kauneutta ties minkälaisista paikoista. Dublinissa mitään kovin kiehtovaa ei vain tullut vastaan, ja se teki meidän olomme hämmentyneiksi. Tietenkin samalla heräsi kysymys, että ollaanko kierretty ihan vääriä paikkoja, vaikka ihan keskusta-alueilla me liikuimme.

Temple Barin alue Liffey-joen eteläpuolella oli ihan hauska. Muutaman korttelin kokoiselta alueelta löytyi pubien ja ravintoloiden värikäs keskittymä, jossa käytiin Emin kanssa syömässä siitäkin huolimatta, että hostellilla meitä kiellettiin sitä tekemästä. Kuulemma Temple Barin alueella on nykyään vain turisteja, ja kaikkiin hintoihin on laitettu turistilisä. Kadulla ruokapaikkamme edessä soitti pieni katuorkesteri, jonka tahdissa pari narkkaria jaksoivat tanssia tuntitolkulla.

Edellisessä kuvassa on ehkä Dublinin kuuluisin patsas, The Spire, joka valmistui IRA:n vuonna 1966 räjäyttämän Nelson's Pillar -veistoksen tilalle. Patsas on 121 metriä korkea ja tuntui olevan samanlainen kohtaamispaikka dublinilaisille kuin Stockan kello helsinkiläisille.