Tervetuloa helvettiin

 

 

 

 

Kuvittele tilanne, että olisit ollut pari päivää tajuttomana kolautettuasi pääsi. Tai että olisit maannut koomassa viimeiset puoli vuotta. Herättyäsi avaisit silmäsi ja ympärilläsi olisi mustaa, savuavaa maata. Olisit ihan yksin keskellä maastoa, joka näyttäisi siltä, että onnettomuus tai sota olisi moukaroinut kaiken maan tasalle. Paikalla olisi vain mustuneita, savuavia, hiiltyneitä raunioita ja kivenmurikoita. Missään ei olisi ristinsielua. Tuulen ujellus peittäisi huutosi. Savu sihisisi yrittäessään päästä mahdollisimman nopeasti haihtumaan ilmaan. Luulisit ehkä, että olet maailman ainoa ydinonnettomuudesta hengissä selvinnyt ihminen monen kilometrin säteellä. Tai sitten luulisit, että olisitkin elävän sijasta kuollut, ja seisoisit parasta aikaa katselemassa miltä helvetissä näyttää.

Luottakaa minuun: Leirhnjúkur on viimeinen paikka maailmassa, josta haluaisitte herätä tajuttomuuden tai kooman jälkeen.

Leirhnjúkur on valtava laavakenttä Kraflan osittain romahtaneella, mutta aktiivisella tulivuorialueella. Krafla on purkautunut historiansa aikana 29 kertaa, joista viimeisimmät purkaukset ovat tapahtuneet vuosien 1977 ja 1984 välisenä aikana. Vaikka tapahtumasta on kulunut aikaa jo vuosikymmeniä, laavakivimurska höyryää paikoitellen edelleen. Kiinteän muodon saavuttanut laava on joissain kohtaa liian kuumaa kosketettavaksi. Vierailijoita varoitellaan kengänpohjien sulamisella. Sulaneen kivimassan voima on käsittämätön.

Ennen vanhaan taikauskoiset ihmiset pelkäsivät aluetta, sillä kansantarinat kertoivat helvetin sijaitsevan tulivuorten alla. Satoja vuosia myöhemmin kansantarinat vaikuttavat edelleen täysin uskottavilta. Paikka on selkäpiitä karmiva. Ydinsodan loppunäyttämö. Maanpäällinen helvetti. 

 

Mývatnin lukuisista nähtävyyksistä juuri Leirhnjúkur on kaikista tuntemattomin. Se on ihan hirvittävä vääryys, sillä tuo läntinen Kraflan alue on parasta mitä Mývatnissa on tarjolla, ja ehkä toiseksi parasta mitä koko Islannissa on tarjolla. Kuvat eivät tee paikan dramaattisuudelle oikeutta. Ne osaavat kertoa vain pienen tarinan Leirhnjúkurin todellisuudesta.

Paholaisen väitetään asuvan Mývatnin Dimmuborgirissa, mutta kyllä minusta paholaisen kotiosoite on selvästi Leirhnjúkur.

Mielikuvituksellinen Mývatn

Viivyimme Mývatnin alueella parin päivän verran. Siinä ehti juuri ja juuri käydä läpi alueen tunnetuimmat kohteet. Maantieteellisesti Mývatn sijaitsee pohjoisessa lähellä Islannin toisiksi suurinta kaupunkikeskittymää, Akureyriä. 

Islannin itäosasta minulle ei oikein jäänyt minkäänlaista kuvaa. Ajelimme Vattnajökullin jälkeen kehätietä pitkin suoraan pohjoiseen. Itäisestä Islannista jäivät katsastamatta lukuisat majakat, yksi uimapaikka sekä itäisen Islannin pisin ja levein laakso. Noiden paikkojen sijasta päätimme keskittyä mieluummin Mývatnin alueeseen, mikä minusta vaikutti hyvältä ratkaisulta. Toinen viisihenkeä kantanut automme sen sijaan kierteli itäisen Islannin majakat läpi, ja muistaakseni he sanoivat jälkeenpäin olleensa oikein tyytyväisiä päiväänsä, vaikka olivatkin heränneet pidempää reissua varten tunteja ennen muuta porukkaa.   

 

 

Joka tapauksessa Mývatnin ehkä omituisin kohde on Skútustaðagígarin pseudokraaterit, jotka ovat laavan jäähtymisestä johtuvien kaasuräjähdysten synnyttämiä. Helikopterista otetuissa kuvissa "huijari"kraaterimaisema näyttää melkein kuun pinnalta.

Läheltä katsottuna pseudokraaterit eivät ole läheskään niin vaikuttavia kun voisi kuvitella. Ne eivät ole kovin syviä ja niiden keskus kasvaa harmitonta ja kesyä ruohoa. Kauempaa katsottuna maastonmuoto on kuitenkin hauskannäköinen vihreine feikkikraaterikukkuloineen. 

 

 

 

Mývatnin vierailuun kuului myös Dimmuborgirin laavakentällä kävelyä. Paikan päällä meni erilaisia kävelyreittejä 20 minuutista pidempiin lenkkeihin.

Dimmuborgiria ylistetään matkaoppaissa kohtuuttoman paljon, ja legenda kertoo, että synkkyytensä puolesta paikka voisi olla itsensä paholaisen asunto. Kirkkaalla päivänvalolla paikasta ei saanut kyllä minkäänlaisia synkkiä ja kauhua herättäviä viboja. Jos jostakin koin pelkoa, niin siitä tylsistyisinkö totaalisesti tylsien laavarykelmien keskelle kesken tylsää kävelylenkkiämme.

Hämärän aikaan paikassa täytyy olla jotain kauhistuttavaa ja dramaattista laavamuodostelmien heijastamine synkkine varjoineen. Onhan norjalainen metalliyhtye Dimmu Borgirkin saanut nimensä paikan mukaan. Dimmuborgirin laavakentälle ropisi kuitenkin miljoona lisäpistettä hyvästä huumorintajusta, sillä kohteen ravintola tarjosi turisteille Dimmuburgeria syötäväksi. Mekin tietenkin haluttiin maistaa sitä, mutta jono oli niin pitkä, että meidän oli pakko etsiä toinen ruokapaikka. 

 

 

 

Mývatnin yksi kirkkaimmista kohokohdista oli Grjótugján luola, jonka pohjalla liplatti yksi kauneimmista kuumista lähteistä mitä olen koskaan nähnyt. Aikaisemmin sitä käytettiin kylpylänä, mutta 1970-luvun puolivälistä lähtien lähes kymmenen vuotta jatkuneet tulivuorenpurkaukset nostivat veden lämpötilan yli 50 asteeseen. Nykyään vesi on alkanut jäähtyä pikkuhiljaa, mutta edelleen se on liian kuumaa uimiseen. Olisi ollut ihan mieletön kokemus päästä uimaan turkoosinvärisessä vedessä suojaisessa pikkuluolassa. Ehkä kymmenen vuoden päästä sitten?

Olemme varmasti olleet myös aikamoisen hauska näky, kun olemme ahtautuneet peräjälkeen luolaan 12 hengen porukalla, ja edenneet siellä ryömimällä, kiipeilemällä ja konttaamalla niin kuin Klonkku konsanaan.

Hverir / Hverarönd

 

 

Jäätikköpäivän jälkeen siirryimme täysin päinvastaisiin tunnelmiin ja maisemiin. Kylmänä hohkaava jäätikkö vaihtui Mývatnin geotermisiin alueisiin, kiehuviin mutakuoppiin ja höyryäviin, värikkäisiin laavakenttiin. Noin 450 kilometrin mittaisen siirtymän alussa maa oli vielä ikiroudan ja monen sadan metrin korkuisen jääkerroksen peitossa. Mývatnissa puolestaan maa kiehui ja kupli yli sata-asteisena. 

Paikan päällä meitä tervehti reissun voimakkain ja aromivivahteikkain mädäntyneen kananmunan tuoksu, joka leijui läpitunkevana paitsi luonnossa, myös meidän juomavedessämme sekä suihkukopissamme.

 

Mývatn on tosi monipuolinen kohde, jonka tutustumiseen kannattaa käyttää aikaa enemmän kuin päivä. Sieltä löytyy niin pseudokraatereita ja kraatereita, laavakenttiä, vesiputouksia, luolassa sijaitsevia kuumia lähteitä kuin kiehuvia mutakuoppiakin. Erityisesti tässä postauksessa esiteltävä Hveririn/Hveraröndin alue, luolasta löytynyt kuuma lähde sekä maanpäällistä helvettiä muistuttava Leirhnjúkur kilpailevat koko Islannin reissun kärkikohteista jäätikköjärvi Jökulsárlónin rinnalla.

 

Hverir / Hverarönd on geoterminen alue Námafjall -vuoren (482 metriä) kyljessä. Alue on täynnä kuoppia, aukkoja, höyryä, lohkeillutta savea sekä kuivunutta värikästä maaperää. Kaikista mielikuvituksellisimpia ovat sinisen mustina kuplivat mutakuopat, joista kuuluu jatkuva pulputus ja poksahtelu. Vaikka tienviitat poistettaisiin pysyvästi kohteelle, matkailijat todennäköisesti löytäisivät perille vain hajua seuraamalla, sillä sitä Hveririssä riittää. 

Ja jos se ei muka riittäisi, tarvitsee vain työntää päänsä löyhkäävään höyrypilveen, jossa hajun voimakkuuden voi kertoa saman tien ainakin sadalla. Värikkäitä kokemuksia kaipaavana minun oli tietenkin kokeiltava seisomista höyrypilvessä. Tunne on tukala, kun kuuma höyryaalto läimii kasvoja ja haju yhdistettynä höyryyn pyrkii tukahduttamaan hengitystiet.