Lappi

 

Terveisiä Lapinmailta! Minulla on ollut jo kauan haaveena lähteä Lappiin ruskamatkalle, ja vihdoin haaveesta tuli totta. Viime lauantaina ajelin Helsingistä Rovaniemelle, josta Lapin matka virallisesti starttasi. Oulusta poimin mukaani A:n, joka lähti Lappiin viimeistelemään graduaan tunturi- ja vaaramaisemien keskelle.

Yhdeksän tunnin ajon jälkeen voinen sanoa, että Suomi on superpitkä maa, jossa ei näytä olevan muuta kuin metsää ja järviä. Sekin tuli selväksi, että Lapin paras ruska-aika oli jo ollutta ja mennyttä, sillä kaunein ruska näytti lepäävään Jyväskylän yllä. Onneksi Lappi on todella viehättävä paikka milloin tahansa.

 

 

Rovaniemeltä matka jatkui yhdeksi yöksi Ylläsjärvelle ja sieltä kahdeksi yöksi Kilpisjärvelle, josta heräsimme tänä aamuna raikkaaseen talvi-ilmaan. Ensilumi oli satanut Saanan ja lähitunturien huipuille yön aikana. Majapaikan pihalla Saanaa katsellessa iski pieni paniikki tulevasta, sillä olemme tietenkin liikkeellä kesärenkailla. Arvoimme pitkän tovin uskallammeko lähteä ajamaan Pohjois-Norjaan vai pitäisikö meidän samantien suunnata etelään lumiuhkan vuoksi. Päätimme, että pyörähtäisimme hieman Norjan puolella ja sen jälkeen kääntäisimme auton nokan kohti etelää. Noin 30 kilometriä Norjan puolella ajettuamme maisemat sokaisivat meidät kauneudellaan ja heitimme hyvästit viimeisillekin järjenhivenille, ja päätimme sittenkin jatkaa matkaa rannikkoreittiä Skibotnin ja Storslettin kautta Altaan, josta löysimme yöpaikan mukavan suomalaispariskunnan omistamalta leirintäalueelta. Altasta matka jatkuu huomenna Inariin, jossa yövymme vielä yhden yön ennen paluuta Ouluun.

Jökulsárlón

 

 

Islanti on taianomainen, maaginen maa, joka tarjosi minulle herkulliset puitteet äärimmäisen kauneuden etsimiseen. Yritin etsiä täydellisyyttä jäätikkövaellukseltamme, mutta petyin. Olin  ollut niin kovin varma, että sieltä jos mistä löytäisin etsimäni. Jäätikkövaelluksen jälkimainingeissa päätin lopettaa turhien toiveiden hautomisen. En enää uskonut, että voisin löytää jostain niin mykistävän maiseman kuin mielikuvitukseni oli jäätiköistä loihtinut. 

Vähänpä minä siinä vaiheessa mistään tiesin.

Alle tunnin ajomatkan päässä Skaftafellistä sijaitsee Jökulsárlónin jäätikköjärvi, jonka takaa alkaa sokaisevan valkoinen Vattnajökull. Järven pinnasta ja sen ympäristöstä löytyy kaikki se kauneus, jota olin koskaan ymmärtänyt toivoa - ja enemmänkin. Paikka oli mieletön sekoitus kauneutta, tyynnyttävää rauhaa, surullisuutta, haikeutta, hiljaisuutta ja koskemattomuutta. Jökulsárlón on valokuvaajan unelma ja sitten ei kuitenkaan. Aika alkaa tuntua liian kallisarvoiselta valokuvaamiseen. Jotkut asiat on parempi kokea vain omin silmin, ja jäätikköjärvi on yksi sellaisista paikoista.

 

 

Tämän enempää en aio jäätikköjärveä kuvailla, sillä häviäisin  kilpailun parhaimmasta kuvailusta joka tapauksessa. Mondon Islannin matkaoppaassa Antti Helin vastasi tyhjentävimmästä, hilpeimmästä ja sekopäisimmästä Jökulsárlón -kuvauksesta ikinä. Nauroimme sille kyyneleet silmissä A:n lukiessa sitä ääneen väräjävällä ja kiihkeällä äänellä, mutta olimme lopulta valmiit allekirjoittamaan itsekin joka sanan (lukuun ottamatta ehkä sitä, että jäävuoret eivät meistä näyttäneet J. K. Paasikiven patsaalta).

"Jäävuorten matkassa on jotakin hyvin traagista", Antti Helin kirjoitti. "Jäät ehtivät olla vapaina merellä vain hetken, kun aallot painavat ne vastustamattomalla voimalla rannalle, jolle ne jämähtävät kiinni kuin avuttomat valaat. Edessä on lumiukon kohtalo kevättalvella. Ranta pysäyttää maailmanlopun tunnelmallaan. Tällaistako se sitten on, kun mahtavista jäätiköistä ovat jäljellä enää viimeiset, nopeasti sulavat muistot kaukaisella rannalla? Mustalla hiekalla ne vuotavat läpinäkyvää vertansa."

Kirjoitukseen liittyi myös paljon viskin juontia, vaimeita huokailuja, sulautumista maisemaan sekä Islannin hengittämistä. Mainio kirjoitus löytyy onneksi myös netistä, joten se kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa, jos haluaa päästä parhaiten jäätikköjärven euforiaa aiheuttaviin tunnelmiin:
mondo.fi/islanti/taydellisen-maiseman-metsastys. 

Jökulsárlón on Islannin syvin järvi (248 metriä), ja sen pinta-ala on 18 neliökilometriä. Paikka tunnetaan monien Hollywood -leffojen filmauspaikkana. Muun muassa James Bond, Lara Croft ja Batman Begins on kuvattu noissa kuvankauniissa maisemissa.

Minulle jäätikköjärvi edusti kaikista kauneinta Islantia.  Seuraavalla kerralla pakkaisin mukaan runsaat eväät, piknikviltin, lämmintä vaatetta ja istuisin rannalla monta tuntia tuijotellen järvelle, ja kävelisin rauhassa rantaa pitkin ihaillen sen täydellisyyttä.

Toinen autoseurueemme onnistui bongaamaan tyynen järven pinnasta myös hylkeitä ("Pieniä keilapalloja!" Antti Helin ilakoi), joten pitäkäähän silmänne auki "keilapallojen" varalta, jos päädytte viettämään aikaa samaiselle rannalle!

Vattnajökull

 

 

Tiedän, että monet ovat ehtineet jo odotella tätä postausta ja ajatelleet, ettei se ikinä tule sieltä. Ennen reissuun lähtöä fiilistelin pelonsekaisen kunnioituksen vallassa tulevaa jäätikkövaellusta Euroopan suurimmalla jäätiköllä, Vattnajökullilla. Ajattelin, että se tulee olemaan suurinpiirtein siisteintä koko Islannin reissulla, ja puhua pulputin siitä kaikille, jotka likimainkaan jaksoivat kuunnella hehkutustani edes hetken. Ostin hyvät vaelluskengät tätä retkeä varten ja stressasin, onko minulla tarpeeksi vaatetta päällä arktisiin olosuhteisiin. Odotukset olivat huimaavan korkealla ja pelkokerroin taivaissa, kun kuudes reissupäivä jäätikköretkineen lopulta koitti.

Omien odotusteni - ja ehkä myös teidänkin odotustenne takia - olen hieman pelännyt tämän postauksen kirjoittamista. Kaiken kaikkiaan jäätikkövaelluksesta jäi minulle ristiriitainen olo: ei aivan tyytyväinen, mutta ei aivan pettynytkään. Oma asenteeni jäätikköretken alussa oli häpeällisen huono. Tähän postaukseen liittyy aika paljon häpeää omasta tyytymättömyydestä ja kykenemättömyydestä innostua noin siistin jutun äärellä, mitä me lopulta tehtiin. Kunhan luette eteenpäin, niin ymmärrätte paremmin.

 

 

 

Islannin kaakkoisosassa sijaitsevan Vattnajökull -jäätikön pinta-ala on huikeat 8100 neliökilometriä. Se kattaa 8 prosenttia Islannin pinta-alasta, vaikka viime vuosina pinta-ala onkin pienentynyt huolestuttavaa vauhtia. Jäätikön paksuus ulottuu keskimäärin 400 metriin, mutta paksuimmillaan se on noin kilometrin mittainen. Jäätikön leveys itä-länsi-suunnassa on parisen sataa kilometriä, mikä tuntuu aivan järkeenkäyvältä, sillä ajaessamme etelärannikkoa pitkin valtava jäätikkö pilkahteli silmiin vuorten välistä jatkuvasti.

Vattnajökullin eteläreunalle ovat tunnusomaista jylhät vuoret, joiden välistä jäätikkö vyöryy kohti merta. En tiennyt sitä vielä, mutta me olimme menossa vaeltamaan juuri sellaiseen kohtaan. Vuorten välistä tunkevan jäätikköosan nimi oli Falljökull Glacier eli Falling Glacier. Päiväretken mitta oli viisi tuntia, joista noin 4 tuntia käytimme lopulta jäätiköllä vaeltamiseen. Muu aika meni turvaohjeisiin, varusteiden päälle laittoon sekä kävelyyn aloituspisteelle ja takaisin.

Edellisen illan ja sitä seuranneen aamun tunnelmat olivat jännittyneet. Pelkäsin eniten sitä, että tipun railoon ja kuolen joko satojen metrien pudotukseen tai nälänhätään, jos jostain syystä selviäisin pudotuksesta. Puoliksi huumorilla meinasin ottaa itsestäni videon läheisilleni, jossa kiittelisin hulluna heidän läsnäoloaan, huolenpitoaan ja rakkauttaan, ja jossa kertoisin, että olen kuollut oikein onnellisena, vaikkakin suurta kauhua viime hetkinäni kokeneena.

Kiehtovan kuolemanpelon lisäksi en odottanut retkeltä mitään vähempää kuin mielettömiä, eteerisiä ja yliluonnollisen kauniita maisemia - äärettömiin jatkuvaa sokeuttavan valkoista hankea, sinisenä kimmeltäviä jäätikköluolia, kilometrin syvyisiä railoja sekä lumenpeittoisia vuoria ja tulivuoria. Hiljaisuutta, autiutta, yksinäisyyttä, luonnonarmoilla olemista. Seisomista maailman viimeisellä reunalla.

Ja tiedättekös, juuri tuossa kiteytyy se, mikä lopulta meni pieleen. Odotukseni olivat aivan liian korkealla ja mielikuvitukseni oli luonut liian epärealistisia ja liian eläviä kuvia tulevasta. Noiden mielikuvien jälkeen todellisuus ei tyydyttänyt millään.

  

 

 

Meidät vietiin Jenkeistä tutulla koulubussilla lähelle Falljökull Glacieria. Olimme ajaneet kohdasta ohi aikaisemmin, kun olimme käyneet syömässä hampurilaisia pienellä huoltoasemalla. Lähdimme liikkeelle Skaftafellistä, jossa oppaat testasivat jokaisen vaeltajan jalkaan sopivat jääraudat. Meille sanottiin, että bussimatka kestäisi vain 15 minuuttia, ja siinä vaiheessa minulle iski paha aavistus tulevasta. En nimittäin keksinyt mitään muuta jäätikköpaikkaa niin lyhyellä etäisyydellä Skaftafellista kuin sen kituliaan pienen läntin, jonka ohi olimme ajaneet. Pidin peukkuja pystyssä koko matkan ja hoin mielessäni, että älä vaan anna sen olla se, mitä luulen, älä vaan anna sen olla…

Ja kitkerä maku suussa jouduin toteamaan, että aavistukseni oli käynyt toteen. Paikka oli pienin mahdollinen vuorten välistä valuva jäätikön ulostulokohta, joka oli kuitenkin niin jyrkkä, että arvelin mahdottomaksi ehtiä sen huipulle viidessä tunnissa katselemaan sieltä avautuvia näkymiä.

Sydän pettymyksestä raskaana puin päälleni oppaiden antamat valjaat, kypärän, jääraudat ja vaellushakun. Pettymyksen tunne oli niin voimakas, ettei sitä voinut kätkeä. Voihkin ja vaikersin reissukavereilleni sen ainoan asian, jota pystyin sillä hetkellä ajattelemaan: "Täällähän on ihan sairaan rumaa! Me ollaan menossa jollekin jämäjäätikölle, jota ei enää muutaman kymmenen vuoden päästä ole!"

Minusta Falljökull todella näytti rumalta. Se tuntui kärvistelevän henkitoreissaan, sillä sitä ympäröi musta, kivinen, kallioinen ja erittäin kuolleelta näyttävä maa. Synkeät, paljaat ja lumettomat vuoret lepäsivät jäätikön oikealla ja vasemmalla puolella. Ainoa suunta, jossa kaipaamaani kauneutta oli mahdollisuus nähdä, oli kaukana ylhäällä päin. Varsinkin jäätikön alaosissa jää oli kaikkea muuta kuin puhtaan valkoista tai jäänsinistä. Jää oli peittynyt mustaan tuhkaan, jonka tulivuori oli ystävällisesti päättänyt ripotella purkautuessaan Falljökullille.

 

 

 

 

Pahin alkoi kuitenkin olla jo takanapäin. Ensinnäkin oli hauska opetella kävelemään jääraudoilla jään pintaa pitkin. Ilman piikkejä ei olisi pärjännyt millään. Jäätikkövaellus vaati omanlaisensa kävelytyylin opettelun, josta tuli yllättävän nopeasti luontevaa.

Mitä ylemmäs kiipesimme, sitä enemmän jäätikkö alkoi tuntua ja näyttää jäätiköltä. Tahti oli verkkainen, ja kuvaustauot pitkiä. Viiden tunnin jäätikkövaellus oli oikein oiva valinta, sillä hetken olimme arponeet kolmen tunnin ja viiden tunnin vaellusten välillä. Olimme kuulleet sekavia kuvauksia jäätikkövaelluksista, joista toiset osallistujat olivat kertoneet sen olevan uuvuttavinta hommaa ikinä ja toiset helppoa päivälenkkeilyä.  Kaistapäisten arvioiden jälkeen olikin hauska ryhtyä tekemään omia päätöksiä. Jälkikäteen suosittelen kuitenkin ehdottomasti viiden tunnin vaellusta. Kolmessa tunnissa ehtii juuri ja juuri käydä jäätikön alussa pyörähtämässä - juuri siinä osassa, mitä taivastelin rumaksi tuhkajäätiköksi. Viidessä tunnissa sen sijaan ehtii nähdä ja kokea vaikka mitä, ja tahtikin on leppoisa.  

Oppaat olivat oikein ammattitaitoisia, fiksuja ja hauskoja tyyppejä, jotka opastivat mielellään jäätikön saloihin. (Toinen oppaistamme tosin tykkäsi hauskuuttaa kuulijakuntaansa, ja vitsin päätyttyä piti aina tauon siinä kohtaa, missä kuulijoiden tuli nauraa hyväksyvästi ääneen.) Toinen oppaista oli islantilainen, jolta sai huikean mielenkiintoista tietoa Islannista ja sen kansasta jäätikköfaktojen lisäksi.

Tähän asti olen laittanut postaukseen vain hienoja kuvia, jotka on otettu Falljökull -jäätiköllä kamera tsuumattuna ylöspäin. Ensimmäiset viisi kuvaa Vattnajökullista on puolestaan otettu pitkin ajomatkaa. Seuraavat kolme kuvaa sen sijaan kertovat jotain siitä, miksi olin aluksi niin järkyttynyt Falljökullin rumuudesta. Aluksi jäätikkö nimittäin näytti tältä:

 

 

Varsinkin kaksi ensimmäistä kuvaa eivät oikein anna aihetta riemunkiljahduksiin. Suomalaisena olen liiankin tottunut likaiseen lumeen keväisin, kun katuhiekoitus, ilmansaasteet ja pöly harjataan katua reunustavien lumimättäiden päälle. Sellaiselta jäätikkö näytti, enkä todellakaan ollut vaikuttunut.

Ennen vaelluksen alkua olin ajatellut, että voisin huolettomana räpsiä upeita kuvia toisensa perään mistä ilmansuunnasta tahansa,  ja kaikista kuvista tulisi täydellisen kauniita ja ihmeellisiä. Sen sijaan kävi perinteiset eli kuvakulma piti sommittelemalla sommitella, jotta valokuvat näyttäisivät autenttisemmilta kuin olivatkaan. Vähän niin kuin esimerkiksi Gizan pyramideilla kuvat täytyi ottaa aution näköiseen erämaahan päin vailla yhtään elävää sielua, vaikka todellisuudessa paikalla oli meidän lisäksi miljoona muutakin turistia, tuhat huijarikaupustelijaa, satoja kameleita, ja pyramiditkin lepäsivät melkeinpä Kairon keskustassa. Valokuvaajan huijariefekti, jossa kauneus on tärkeämpää kuin todellisuus.

"Ajattele, miten siistiä on kertoa lapsenlapsille, että mummo on vaeltanut jäätiköllä", kaverini yrittivät lohduttaa.
"Onko tämä edes jäätikkö, kun sitä ei kohta enää ole", minä draamailin.
"No sitten on vielä siistimpää kertoa lapsenlapsille, että mummo on elänyt aikaa, jolloin jäätikkö vielä ulottui vaikka kuinka pitkälle…", kaverini eivät antaneet periksi.
"Sitten ne apinat ei usko senkään vertaa, kun koko jäätikkö on kadonnut vuosia sitten kuin tuhka tuuleen…", sanoin synkkänä, enkä ollut lohdutettavissa tai huijattavissa - ihan miten sen haluaa nähdä.

Mutta oli jäätikkövaelluksella myös paljon kauneutta. Sitä piti tehdä vain vähän enemmän työtä löytääkseen sen kuin olin alunperin ajatellut.

Ehkä tällaisia neuvoja voisin antaa tuleville jäätikkövaeltajille Islannissa:

• kannattaa mahdollisesti yrittää etsiä joku toinen jäätikkö tai jäätikköosa kuin Falljökull, jos tarkoituksena on etsiä ennen kaikkea kauneutta pelkän jäätikkövaelluskokemuksen sijaan.
• Jos etsit nimenomaan kokemuksellista puolta, Skaftafellistä lähtevä Glacier Guides on tosi hyvä, asiantunteva, turvallinen ja ammattitaitoinen matkanjärjestäjä.
• Meidän retken nettisivut löytyvät tämän linkin takaa: www.glacierguides.is/GlacierTripsFromSkaftafell/GlacierExplorer
• Suosittelen valitsemaan ehdottomasti viiden tunnin vaelluksen kolmen tunnin sijasta. Aika jäätiköllä menee tosi nopeasti!
• Kesäaikaan kerrospukeutuminen ja tuulipuku riittänevät. Meillä oli välillä oikein lämminkin, jolloin vaatteita piti riisua. Loppuajasta oli puolestaan mukava, kun oli paljon vaatetta päällä. Lämpötila vaihtelee sään ja korkeuserojen mukaan.
• Kannattaa laittaa sellaiset kengät jalkaan, missä on vartta nilkan ympärillä, jotta jäärautojen nauhat eivät ala painaa.

Islannin eteläisellä rannikolla

 

 

 

Islannin etelärannikko oli synkeän kaunis paikka: silminkantamattomiin mustaa hiekkaa, laavakaaria, majakoita, basalttipyramideja, luolia ja lempilintujani lunneja! 

Ilmakin sopi aution tuntuiseen paikkaan kuin nenä päähän, sillä kallioilla ja hiekalla puhalsi aikamoisen napakka tuuli harmaan taivaan riippuessa matalalla. Sitä melkein tunsi lopunaikojen lähestyvän niskavilloissaan, kun yritti tuloksettomasti harppoa tuulta vasten. Vaikka ilma oli kylmä ja viimainen, se sai minut hirveän hyvälle tuulelle. Tunsin oikein säteileväni elinvoimaa ja terveyttä hallitsemattomien luonnonvoimien keskellä. Metri toisensa jälkeen tuuli jäi toiseksi, ja minä pääsin tuulen punaamin poskin etenemään juuri sinne minne halusin. Mikä voitonriemu, vaikka silmät ja nenä vuotivat kuin seulat tuulen pahoinpidellessä niitä. Aina kun autoon pääsi turvaan ja vähäksi aikaa lämmittelemään, teki mieli hihkua että voitto kotiin! Selvisin taas hengissä! 

Dyrhólaeyn sievältä majakalta näki äärettömiin jatkuvan mustan hiekkarannan ja 120 metriä korkean laavakaaren, joka toimii kesäaikaan lunnien pesimispaikkana. Ja niinhän siinä kävi, että majakan tuulisilta kallioilta näin ensimmäistä kertaa elämässäni lauman lunneja riekkumassa ilmassa. Ne olivat supersympaattisia ja ylisöpöjä lennellessään kömpelön näköisinä. Lunnit olivat paljon pienempiä, kun olin osannut kuvitella, mutta oranssi nokka hehkui iloisen värisenä taivasta vasten. Iloisia, värikkäitä, onnellisen oloisia lintuja, jotka saivat hyvälle tuulelle.

 

 

Lunneista oli ihan mahdotonta saada valokuvaa, sillä ne lensivät  kameralle liian kaukana ja räpiköivät hallitsemattoman oloisina sinne tänne. Kuitenkin yksi unelma toteutui sinä päivänä, sillä lunnien näkemistä olin odottanut paljon.

Dyrhólaeylta jatkoimme lyhyen matkaa Reynisfjaraan, josta löytyi lisää mustaa hiekkaa, luolia sekä basalttikivimuodostelmia. 

Basalttipylväät olivat ihan käsittämätön luonnon arkkitehtuurinen taidonnäyte. On ihan kummallista, että jotain sellaista voi olla edes olemassa. Mutta Islannissa jos missä näyttää olevan kaikkea ihmeellistä yllinkyllin. Saaren päälle on varmaan aikojen alussa ripoteltu jotain taikahiekkaa...