Cafe Babalú

Olisi tosi kiva antaa joka reissulta lukuisia päteviä ravintola- tai kahvilasuosituksia, mutta olen ihan toivoton niissä. Tässä kuitenkin Islannista edes se yksi pakollinen kahvilavinkkaus. 

Reykjavíkistä löytyy kodikas, värikäs ja viihtyisä Cafe Babalú. Tykättiin viettää aikaa kahvilan kauniilla pihalla, jossa istuttiin herkkujen äärellä piristämässä meidän ensimmäisen matkustuspäivän väsynyttä tunnelmaa. Kuvista muuten vihdoin näkee suurimman osan meidän hauskasta reissuporukasta. Aluksi ripotteli hieman vettä, mutta lopulta saatiin reissun ainoa 20 asteen aurinkoinen päivä. Onneksi hyödynnettiin se kahvilassa istuskellen. 

 

 

Islannin hintataso on aika huima. Yöpyminen ja ruokailu ei ole ihan halpaa lystiä, mutta onneksi luontokohteisiin pääsee edelleen maksutta. Taisin ihan ekassa postauksessa kertoa, että syötiin reissun aikana huimat määrät hampurilaisia - parhaimmillaan kaksikin hampurilaista päivässä. Se johtui siitä, että alle 20 eurolla sai joko lammaskeittoa tai hampurilaisaterian. Muut ruoat olivatkin sitten paljon kalliimpia, enkä raaskinut enää kasvattaa muutenkin jo valtavan suureksi kasvanutta reissubudjettia syömällä kalliisti. Reykjavíkissa ja Akureyrissä käytiin syömässä Hamborgarafabrikkanissa, jossa oli loistohampurilaisia. (Oho - siinähän tuli jo päivän toinen vinkkaus!)    

Islannin hintatasosta kertonee sekin jotain, että raaskin ostaa vain yhden tuliaisen itselleni. Kyseessä oli hieno jääkaappimagneetti, joka maksoi 6 euroa. Jouduin pohtimaan senkin ostamista monta päivää. Aamut ja illat elätin itseni suurinpiirtein islantilaisella Skyrillä, joka helli lompakkoa ja mieltä.

Lammaskeittokin oli oikein mainiota, joten vuorottelin kymmenen päivää sen ja hampurilaisten välillä. Viimeisenä päivänä meidän juhlaillallisella olin niin villi, että söin lohta. Ajattelin, että reissun päätyttyä en söisi hampurilaisia ainakaan seuraavaan pariin kuukauteen, mutta toisin kävi. Islantilaiset hampurilaiset osoittautuivat niin mainioiksi, että Suomessakin täytyi lähteä jo miltei heti metsästämään lammasburgeria.

Musiikkitalo Harpa

 

Islannin pääkaupunki Reykjavík on yleisesti ottaen ihan tavallinen pieni kaupunki, jossa erikoisempia nähtävyyksiä ei juuri ole. Yksi maailmanluokan nähtävyys sieltä kuitenkin löytyy, ja se on Harpan musiikkitalo.

Suuruudenhullu ja pramea rakennus valmistui lopulta vuonna 2011. Valmistumista edelsi epävakaa kausi, kun rakennuksen ykkösrahoittaja Landsbankinn -pankki kaatui Islannin pankkiromahduksessa. 

 

Rakennuksen ulkopuoli on lasia, jonka jokaista loosia koristaa  oma ledlamppu. Lampun väriä ja kirkkautta voi säätää, ja rakennuksen väri vaihteleekin valaistuksen mukaan. Harpan ulkokuoren kehutaan olevan kauneimmillaan hämärän ja pimeän aikaan. Tätä emme kuitenkaan päässeet virallisesti todistamaan, sillä olimme liikkeellä aikana, jolloin yöllä nyt vaan sattui olemaan yhtä valoisaa kuin päivällä.

Sisältä Harpa oli - jos mahdollista - vieläkin hienompi. Ja vieläpä ilmainenkin. Kukaan ei estellyt meitä käymästä jokaisessa kerroksessa ja hengailemasta joutilaina leponurkkausten penkeillä. Tulevaisuudessa olisi ihan mahtavaa nähdä rakennus myös pimeällä ja päästä kuuntelemaan hyvästä äänentoistostaan kuuluisan Harpan laadukasta konserttia!

 

Húsavík

Yllä olevissa kuvissa näkyy islantilaisen pikkukaupungin, Húsavíkin, merimaisemia. Kaupunki sijaitsee maan pohjoisosissa ja asukasluku jää alle 3000 henkeen. Húsavík on tunnettu ennen kaikkea yhtenä Islannin parhaimmista paikoista bongata valaita.

Kaupunki on itsessäänkin tosi sievä ja sen maisemat ovat upeita, mutta niin meidät kuin muutkin turistit ajoi paikalle lopulta hyvä valassafaritarjonta, jossa lupailtiin noin 100 prosenttista varmuutta nähdä valaita.

 

Valasretken epäonnistuminen on hyvin epätodennäköistä Islannin pohjoisosissa. Monilla matkanjärjestäjillä oli esillä laskuri, joka kertoo montako päivää putkeen valaita on bongattu. Meidän päivänä laskurit liikkuivat siinä 90 päivän hujakoilla. Taisin olla meistä ainut, joka ennen reissua pelkäsi, että jospa meille kumminkin kävisi niin huono tuuri, ettemme näkisikään yhtään valasta. (Kerrottakoon, että pessimismiin taipuvainen luonteeni ei ole minulle ylpeyden aihe).

 

Niin siinä sitten kävi, että ensimmäistä kertaa noin kolmeen kuukauteen meidän valasretkellä ei näkynyt yhtään valasta. Veneiltiin Atlantilla neljän tunnin ajan, mutta edes niin pitkä aika ei saanut valaita tulemaan pois piiloistaan. Delfiinejä ja pyöriäisiä näimme sekä lunneja ja upeita maisemia, joten ihan turha reissu se ei ollut.

Mutta musertava pettymys se oli. Valaan näkeminen on ollut pitkäaikainen haaveeni, ja veneilyajan hiipuessa toivon asteittainen menettäminen oli kamalaa. Retken päätyttyä piti tsempata ihan tosissaan, että pysyisi hyvällä tuulella koko loppupäivän. Rahanmenokin harmitti. Valassafari ei ole mitään ilmaista puuhaa, joten en voinut välttyä tunteelta, että olin maksanut ihan turhasta. Ilmeisesti meille sattui liian tyyni sää, joka piti valaat sitkeästi pinnan alla. 

 

 

 

Lämmintä kannattaa laittaa päälle niin paljon kuin pystyy. Matkanjärjestäjien puolesta saa lämpimät haalarit päälle, mutta parin tunnin jälkeen koleus ja tuuli alkaa kuitenkin vaivihkaa purra. Siitä olin helpottunut, ettei minulle tullut ollenkaan huono olo veneen kyydissä.

Päällimmäinen tunne valasretkestä edelleen on se, että harmittaa vietävästi. Valaan näkeminen oli niin lähellä ja lopulta kuitenkin turhan kaukana.

Islannin vesiputoukset

Luulenpa, että Islanti olisi vesiputousten EM-kilpailuissa aika voittoisa. Eurooppalaisessa mittakaavassa maan vesiputoukset ovat nimittäin aika huimia. Jopa minä lämpenin muutamille putouksille, vaikka yleisesti ottaen en ole mitenkään erityisen innoissani päästessäni katsomaan veden valumista kallionseinämää pitkin.

Seuraavaksi esittelyssä on siis Islannin vesiputousten parhaimmisto:  

 

 

Hraunfossar, Länsi-Islanti

Vesiputouksen sijasta kyseessä oli enemmänkin monien vesiputousten yhtenäisenä jatkuva sarja. Vesi valui alas laajalta alueelta pitkin kivettynyttä laavapeltoa. Veden väri oli upean turkoosi. Hraunfossar oli häkellyttävän kaunis paikka.

Seljalandsfoss + Gljúfrabúi, Etelä-Islanti

Mielestäni hienoin putous koko matkallamme oli Seljalandsfoss, jossa pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni kävelemään vesiputouksen taakse. Matka sinne muodostui varsin märäksi, sillä 60 metriä korkea ja 25 metriä leveä vesiputous pärski pisaroita ja vesihöyryä ympäriinsä. Tunne vesiputouksen takana oli aivan mahtava, kun pääsi seisomaan niin lähelle voimakasta ja kaunista putousta.

Seljalandsfossin vierestä löytyi myös Gljúfrabúin vesiputous, joka sijaitsee luolassa (oikeanpuoleinen kuva). Sinne pääsee kahlaamaan jokea pitkin. Gljúfrabúikin oli aivan käymisenarvoinen paikka (ja muutaman reissukumppanini mielestä jopa Islannin kaunein putous).

 

Gullfoss, Golden Circle

Gullfoss eli kultainen putous muodostuu kahdesta erillisestä putouksesta, joiden korkeudet ovat 11 metriä ja 21 metriä. Vesiputous sijaitsee Islannin tunnetuimman matkailureitin, Golden Circlen, varrella aika lähellä pääkaupunkia. 

 

 

Dettifoss, Pohjois-Islanti

Tällä vesiputouksella on aihetta ylpeilyyn, sillä se on virtausmäärältään Euroopan suurin (200 m³/s ).

Paikan päällä riitti niin vedenpauhua kuin ilmassa leijailevaa kosteuttakin. Kauaa ei tarvinnut odotella, kun ulkovaatteita jo koristi pysyvä vesipisarapeitto, ja naamasta sai pyyhkiä vettä jatkuvasti.

 

 

Goðafoss, Pohjois-Islanti

Goðafoss eli "Jumalten vesiputous" on 12 metriä korkea ja 30 metriä leveä. Putous on ilmeisesti parhaimmillaan aurinkoisella säällä, selkeää taivasta vasten. Pilvisyys jotenkin varasti puolet putouksen väreistä - tai ainakin siltä se tuntui.

--

Kauneus on muuten niin katsojan omissa silmissä. Mietimme 12 hengen reissuporukalla kaikista kauneinta näkemäämme islantilaista vesiputousta, mutta mielipiteet hajaantuivat samaan tapaan kuin oppilaat koulupäivän päätyttyä. Kahdestatoista ihmisestä vain ehkä yksi tai kaksi taisi olla samaa mieltä kanssani, että Seljalandsfoss olisi ollut kaunein putous.

Joka tapauksessa Islanti näytti minulle sen, että myös Euroopasta löytyy näyttäviä ja mieleenpainuvia vesiputouksia, joita kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa. 

Tervetuloa helvettiin

 

 

 

 

Kuvittele tilanne, että olisit ollut pari päivää tajuttomana kolautettuasi pääsi. Tai että olisit maannut koomassa viimeiset puoli vuotta. Herättyäsi avaisit silmäsi ja ympärilläsi olisi mustaa, savuavaa maata. Olisit ihan yksin keskellä maastoa, joka näyttäisi siltä, että onnettomuus tai sota olisi moukaroinut kaiken maan tasalle. Paikalla olisi vain mustuneita, savuavia, hiiltyneitä raunioita ja kivenmurikoita. Missään ei olisi ristinsielua. Tuulen ujellus peittäisi huutosi. Savu sihisisi yrittäessään päästä mahdollisimman nopeasti haihtumaan ilmaan. Luulisit ehkä, että olet maailman ainoa ydinonnettomuudesta hengissä selvinnyt ihminen monen kilometrin säteellä. Tai sitten luulisit, että olisitkin elävän sijasta kuollut, ja seisoisit parasta aikaa katselemassa miltä helvetissä näyttää.

Luottakaa minuun: Leirhnjúkur on viimeinen paikka maailmassa, josta haluaisitte herätä tajuttomuuden tai kooman jälkeen.

Leirhnjúkur on valtava laavakenttä Kraflan osittain romahtaneella, mutta aktiivisella tulivuorialueella. Krafla on purkautunut historiansa aikana 29 kertaa, joista viimeisimmät purkaukset ovat tapahtuneet vuosien 1977 ja 1984 välisenä aikana. Vaikka tapahtumasta on kulunut aikaa jo vuosikymmeniä, laavakivimurska höyryää paikoitellen edelleen. Kiinteän muodon saavuttanut laava on joissain kohtaa liian kuumaa kosketettavaksi. Vierailijoita varoitellaan kengänpohjien sulamisella. Sulaneen kivimassan voima on käsittämätön.

Ennen vanhaan taikauskoiset ihmiset pelkäsivät aluetta, sillä kansantarinat kertoivat helvetin sijaitsevan tulivuorten alla. Satoja vuosia myöhemmin kansantarinat vaikuttavat edelleen täysin uskottavilta. Paikka on selkäpiitä karmiva. Ydinsodan loppunäyttämö. Maanpäällinen helvetti. 

 

Mývatnin lukuisista nähtävyyksistä juuri Leirhnjúkur on kaikista tuntemattomin. Se on ihan hirvittävä vääryys, sillä tuo läntinen Kraflan alue on parasta mitä Mývatnissa on tarjolla, ja ehkä toiseksi parasta mitä koko Islannissa on tarjolla. Kuvat eivät tee paikan dramaattisuudelle oikeutta. Ne osaavat kertoa vain pienen tarinan Leirhnjúkurin todellisuudesta.

Paholaisen väitetään asuvan Mývatnin Dimmuborgirissa, mutta kyllä minusta paholaisen kotiosoite on selvästi Leirhnjúkur.