Montjüic

 

Barcelonan reissun viimeisenä lomapäivänä suunnattiin kulkumme kohti ihan uusia maisemia, sillä vanhakaupunki oli käynyt jo  aikamoisen tutuksi. Päämääränämme oli Montjüicin vuori, josta haluttiin saada verkkokalvoillemme viimeiset panoramanäkymät kaupungista.

Viimeinen päivä on aina vähän nihkeä. Heräämisen jälkeen on hankala olla masentumatta siitä, että loma alkaa olla lopussa. Me kuitenkin tsempattiin ihan hyvin tuona aamuna ja löntysteltiin rauhassa bussipysäkille odottelemaan kyytiä vuorelle. Olimme ostaneet halvan kymmenen kerran lipun ja vielä pari matkaa oli käyttämättä. Metron sijasta valittiin menopeliksi bussi, koska sen kyydistä näkee niin paljon enemmän. Tai siis oltaisiin nähty, jos bussi olisi ikinä tullut poimimaan meidät kyytiin. Muita busseja huristeli jatkuvasti ohitsemme, mutta juuri meidän bussia ei näkynyt eikä kuulunut. Tunnin hämmentävän odottelun jälkeen tultiin siihen tulokseen, ettei viimeistä päivää kannata ehkä käyttää kokonaan bussipysäkillä istuskeluun. Päätettiin sitten kävellä funikulaarin luokse, jolla pääsee muutamassa minuutissa Montjüicille. Ja sitä etsiessä eksyttiin ihan pahimman kerran.

 

Meidän kartta oli viimeisenä päivänä jo ihan tuhannen pirstaleina. Ylemmän osan karttaa jätin hostellille, koska ajattelin, ettemme tarvitse sitä enää. Alempi osa oli mukana, mutta siinä oli reikiä ja aukkoja enemmän kuin laki olisi sallinut. Päätettiin vaan seurata aukotonta suuntavaistoamme. Lopulta olimme kääntyneet niin monta kertaa ties mistä kulmista ja oikaisseet pienten puistojen ja pihojen kautta, ettemme enää löytäneet itseämme kartalta, vaikka kuinka sitä pläräsimme. Jälkeenpäin meille selvisi, että oltiin valittu ihan väärä tie juuri siitä osasta karttaa, joka oli hostellilla.

Lopulta päädyttiin Placa Espanyalle, josta olisi ollut vuorelle parin sadan metrin kävelymatka ja liukuportaat huipulle. Me ei kuitenkaan tajuttu sitä, vaan edelleen etsittiin funikulaaria. Se me lopulta löydettiinkin, mutta tehtiin sinne päästäksemme noin kymmenen kilometrin ylimääräinen lenkki. Meiltä meni Montjüicille pääsyyn kaiken kaikkiaan noin puoli päivää, mikä otti ihan sairaasti päähän. Epätoivo iski salakavalasti ja kuiski korvaan, ettei tulla koskaan pääsemään perille.

Mutta päästiin. Lopulta me päästiin! 

 

 

Montjüicilta löytyi kiva näköalapuisto, Jardins de Laribal, jossa käytiin ihailemassa näkymien lisäksi myös vehreämpää Espanjaa ja kuunneltiin puron solinaa. En lakkaa edelleenkään päivittelemästä sitä, kuinka melkein kaikki puistot Espanjassa ovat yllättävän karuja, pölyisiä ja kuivia. Lontoon vihreiden nurmikkopuistojen jälkeen on totuttelemista pölyisyyteen ja auringon polttamaan kuivaan nurmikkoon. Jardins de Laribal oli kaikista miellyttävin puisto Espanjassa, missä olen vieraillut.

Vuorelta löytyi myös Museu Nacional d'Art de Catalunya, joka oli rakennuksena komea ja jylhä. Sen portailla oli mukava istuskella, katsella alhaalla avautuvaa kaupunkia, seurata ihmisiä ja kuunnella katusoittajan soittoa. 

Eniten harmitti se, että jätettiin Montjüicin alue vikaan päivään, sillä tykkäsin siitä sekä Placa Espanyan ympäristöstä tosi paljon. Vuorelta olisi löytynyt myös supermielenkiintoinen ja paljon kehuja saanut hautausmaa, mutta ei enää ehditty eikä jaksettu lähteä sitä etsimään.

Vika päivä ei mennyt siis erityisemmin putkeen, mutta tuollaisia reissupäiviä sattuu tasaisesti silloin tällöin. Paljon nähtiin myös uusia juttuja meidän kymmenen kilometrin ylimääräisellä lenkillä. L:n oli tosin pakko hakea reissueväitä kaupasta, sillä kuulemma karkkia, sipsiä, jäätelöä ja suklaata syödessä loputon käveleminen tuntui edes vähäsen paremmalta. 

Barcelonaa lintuperspektiivistä

 

 

Tällaisia anarkistisia maisemia avautui Güellin puistosta! Kaupunki näytti tosi kauniilta ja isolta kukkulalta käsin. Oli ihan hyvä, että pari ensimmäistä päivää käveltiin ympäriinsä ennen kuin siirryttiin korkeammille näköalatasanteille. Nyt nimittäin tunnistettiin kätevästi jo meidän valloittamiamme paikkoja maamerkkien perusteella. 

Barcelona on muuten aika matalien rakennusten kaupunki, mutta joitain rakennuksia pompahteli katukuvasta omiin korkeuksiinsa. Yksi sellainen oli Sagrada Família, jonka korkeuden tajuaa paremmin kukkulalta käsin kuin sen juurella seisten.

 

Barcelonan kaupunginosat ovat myöskin ihan erilaisia. Vanhakaupunki on rakennettu superahtaasti, kadut ovat pieniä ja kapeita ja rakennukset samankorkuisia. Uudemmissa kaupunginosissa on puolestaan väljyyttä, valtavan suuria kulkuväyliä, pröystäileviä viivasuoria ja leveitä kävelykatuja viheralueineen sekä modernimpaa arkkitehtuuria. Täytyy sanoa että nuo uudemmat hienostoalueet veivät sydämeni mukanaan. Vaikka vanhankaupungin alue oli sympaattinen, harmoninen ja kaunis, tykkäsin erityisesti Eixamplen modernista, avarasta, ilmavasta ja siististä alueesta. Lopputulos oli sinänsä aika yllättävä, mutta nimenomaan Eixamplen katuja kävellessäni päätin lopullisesti menettää sydämeni Barcelonalle. Vanhassa goottilaisessa kaupunginosassa asustellessani jouduin vielä epäröimään sitä, kannattaako Barcelonaan ihastua vaiko ei. 

Güellin puisto

 

 

Barcelonan mahdollisesti turistoitunein paikka heti Ramblan jälkeen on Carmel-kukkulalla sijaitseva Antoni Gaudín suunnittelema Güellin puisto. Sinnehän mekin tietenkin suuntasimme kulkumme, pahaisia turisteja kun olimme.

Puiston kuuluisimmat kohteet ovat kaksi surrealistista satutaloa, mosaiikkinen, pitkä ja kiemurteleva "käärmepenkki", jolta avautuvat näkymät alas Barcelonan kaupunkiin sekä kauppahalliksi kaavailtu sadan pylvään sali.

Olin käynyt ensimmäistä kertaa Güellin puistossa jo vuosia aikaisemmin, ja ymmärrettävistä syistä se oli melkein ainoa asia, minkä Barcelonan pikaisesta päiväretkestä muistin. Niin kummalliselta puisto näytti ja tuntui, ettei sitä ihan hevillä unohtanut. Sitä en kyllä muistanut, että puistoalueelle pääsystä olisi pitänyt maksaa. Se tulikin aikamoisena yllätyksenä, kun karautimme paikalle paikallisbussilla numero 24.

 

Pitkän pähkäilyn jälkeen päädyimme maksuttomaan vierailuun. Näin ollen skippasimme Gaudín talot ja sadan pylvään salin vierailun sisältä käsin sekä istumisen käärmepenkillä. Muu kukkula-alue oli onneksi ilmainen, joten kävelimme aikamme ympäri kukkulaa bongailemassa parhaita näköalapaikkoja Barcelonan kaupunkiin. Hiiviskelimme myös niin lähelle Gaudín suunnittelemia kohteita kuin vain suinkin pääsimme. Muiden ihmisten tallottavana ja tönittävänä olon lisäksi saatiin ihan kelpo kuva alueen kuumimmista nähtävyyksistä.

Barcelona kannattaa ehdottomasti tsekata yläilmoista käsin, jolloin sen koko hahmottuu kaikista parhaiten. Samalla pysyy vähän kartalla mistä löytyy mitäkin. Me olimme niin ahkeria, että kävimme kahdellakin eri näköalapaikalla. Toinen oli Güellin puisto ja toinen Montjüicin vuori. Molemmista paikoista on luvassa näköalapostauksia.

Gaudí ja Barcelonan modernismi

 

Yksi maailman tunnetuimmista katalaaneista oli arkkitehti Antoni Gaudí - Barcelonan lahja maailmalle ja ennen kaikkea kaupungille itselleen. Mitä Barcelona oikein olisi ilman surrealistista ja taiteellista arkkitehtiään? Ehkäpä ainakin astetta tylsempi paikka, jos ei muuta. Gaudín luomuksia ei nimittäin voi ainakaan moittia tylsiksi ja puuduttaviksi. Eri asia on sitten tykkääkö hänen unenomaisesta Disneyn prinsessalohikäärmesatutyylistä vaiko ei.

Kiersimme L:n kanssa Gaudín kuuluisimmat rakennukset, sillä pakkohan ne oli tsekata. Mahtipontinen Sagrada Família -kirkko oli edelleen keskeneräinen - ihan niin kuin se oli noin kymmenen vuotta sitten viimeksi Barcelonassa käydessäni - samoin kuin jo 130 vuotta sitten, kun Gaudí vasta aloitteli rakennusurakkaansa.

Kirkko on jylhä ja upea, mutta kyllä liuta nostureita ja paketissa olevat tornit häiritsevät katseluelämystä. Rakennustyötä on jatkunut tässä vaiheessa jo yli 130 vuotta, mutta loppua ei edelleenkään näy. Paikallisilla alkaa kuulemma jo pikkuhiljaa mennä hermot ikuisuusprojektiin. Rakennustyötä on hidastanut muun muassa rahan puute ja epävarmuus Gaudín alkuperäisestä ideasta. Alkuperäispiirrustukset kun tuhoutuivat sisällissodan aikana.

Emme käyneet kirkon sisällä, koska pääsylippu oli ihan kammottavan kallis. En ylipäänsä tykkää siitä, että kirkossa käymisestä pitäisi maksaa. Niiden jos minkä kuuluisi olla avoimia ja maksuttomia kaikille sisään hinkuville.  

 

Eixamplen kaupunginosasta löytyi kaksi Gaudín suunnittelemaa kerrostaloa: Casa Batlló ja Casa Milá. Ensimmäinen rakennus oli Gaudín näkemys paratiisista. Opaskirjan mukaan sen pastellisävyinen värimaailma sai vaikutteita Jean Monet'n maalauksista. Talon katto näyttää epäilyttävästi nukkuvalta lohikäärmeeltä.

Casa Miláa pidetään modernismin mestariteoksena, jonka Unesco on julistanut maailmanperintökohteeksi. Rakennuksen ulkokuoresta ei taida löytyä suoraa viivaa, vaan kaikki on kaartuvaa, kaarevaa ja aaltoilevaa.

Edellisten lisäksi kävimme tietenkin myös Güellin puistossa, mutta sille taidetaan tarvita ihan oma postaus.

Gaudísta uskaltanen sanoa ainakin sen, että hänen työnsä ovat todellakin ällistyttäviä. Minusta on ehdottomasti hienoa, että maailmaan syntyi tuo lahjakas ja erityislaatuisen näkemyksen omaava taiteilija, joka pääsi monessa paikkaa toteuttamaan visioitaan. Gaudín talot ovat lähtemätön osa Barcelonaa ja toivoisin, ettei niille aikojen saatossa kävisi huonosti, vaan ne säilyisivät ihmisten ilona ja ihmetyksen aiheena ikuisesti. On niin hienoa, että maailmaan mahtuu kaikenlaisia kummallisia juttuja, esimerkiksi outoja rakennuksia, jotka pomppaavat silmille muuten samanlaisesta katukuvasta. On kiva, että maailmaan mahtuu satumaisuutta, lohikäärmeitä, pääkalloja ja piparkakkutaloja. Ehkä vähän harmittaa myöntää itselleni se, että satumainen överiarkkitehtuuri ei taida olla ihan minun juttuni. 

 

Barri Gòtic

 

Meidän hostelli sijaitsi Barcelonan tunnetuimmassa kaupunginosassa, Barri Gòticissa. Goottilaiskaupunginosa on täynnä pieniä ja kapeita kujia, baari-kahviloita, ravintoloita, yökerhoja sekä kivijalkaliikkeitä. 

Alueena Barri Gòtic ei ole suuri. Se sijaitsee vain Ramblan ja Via Laietana -kadun välissä, mutta sokkeloiset kapeat kadut sekä korkeat kerrostalot saavat alueen vaikuttamaan valtavalta labyrintilta. Vaikka kuinka paljon yritettiin tallata kotiseutumme katuja edestakaisin, aina löytyi uusia paikkoja joihin ei oltu aikaisemmin eksytty.

 

Tykkäsin kyllä alueesta paljon. Siellä oli kauniita ja vanhoja kerrostaloja, hienoja kirkkoja, renessanssipalatseja, sympaattisia aukioita, hyviä ruokapaikkoja ja kahviloita sekä ihania pieniä liikkeitä. Mutta. Olisin mieluusti asunut jossakin muualla kuin goottilaiskaupunginosassa.

Olen tosi huono nukkumaan, ja ohuet seinät kantoivat kaikki pienetkin äänet kadulta kolmanteen kerrokseen. Saimme kuunnella myös astetta kovempiakin ääniä, sillä meillä oli onni todistaa remonttimiesten porausääniä talomme oven edessä heti aamusta lähtien, Manchester-baarin pihalla tupakoivien iloisten yöjuhlijoiden huutoa aamuneljään saakka sekä roska-auton kumisevaa täyttöoperaatiota kello kuusi aamulla.   

 

 

Eniten minua kuitenkin ahdisti tuossa kaupunginosassa se, että auringonvalo ei päässyt koskaan tunkeutumaan noille kapeille kaduille. Aamulla parvekkeelta ei juuri auttanut selvittää kuinka lämmin ilma on, sillä sieltä näki vain pienen kaistaleen sinistä taivasta korkealla pään yläpuolella. Varjoisat kujat tekivät ilmasta kolean.

Vasta Barri Gòticilta lähdettyä hoksasi, että onhan täällä nyt oikeasti lämmin. Oli helpottavaa tuntea aurinko lämmittämässä selkää tai kasvoja.

Lempiaukioni goottilaiskaupunginosassa oli Placa Reial. Sinne aurinko pääsi paistamaan palmupuiden katveesta ja oli kiva vain seurata aukiolla päiväänsä paistattelevia paikallisia ja turisteja.

Ja sitten tämän postauksen tärkeimpään juttuun: hauskaa vappua!!!

Barcelonan Copacabana

 

 

On kai se käsittämätöntä, että neljän tunnin lentomatkan päässä Suomesta sijaitsee trendikäs ja kansainvälinen kaupunki, jolla on olohuoneenaan biitsi Välimeren rannalla ihan kaupungin keskustan tuntumassa.

Barcelona on vähän kuin pienoismalli Rio de Janeirosta Copacabana -biitseineen. Paikallisetkin tuntuivat viihtyvän rannalla yhtä tiiviisti kuin Riossa. Tosin erotuksena turisteihin paikalliset ottivat aurinkoa toistaiseksi vaatteet päällä. Copacabanan lisäksi olisi voinut kuvitella olevansa hetkittäin Dubaissa, sillä rannan päädyssä sijaitseva rakennus näyttää kaukaa maailman ainoalta seitsemän tähden hotellilta, Burj al Arabilta.

Minun täytyy myöntää, että maailmalla matkustellessani levitän mahdollisimman huonoa Suomi-kuvaa palelemalla vielä 20 lämpöasteessakin. Lämpimien maiden ihmiset eivät voi käsittää, että joku ihminen joka saapuu kylmästä ja pimeästä Pohjolasta voi palella samalla lailla kuin hekin. Heidän mielikuvansa on se, että heti kun lämpötila nousee Suomessa 15 asteeseen ja aurinko paistaa siniseltä taivaalta, suomalaiset riisuutuvat sankoin joukoin ilkosilleen ja syövät jäätelöä laiturin nokassa rajussa puuskittaistuulessa. Enkä voi oikein olla eri mieltäkään seurattuani joidenkin suomalaisten toimintaa alkukesän aikaan.

Minulle ja L:lle lämpötila oli kuitenkin toistaiseksi vielä liian viileä biitseilyyn. Auringossa t-paidalla tarkeni tuulettomassa kohtaa, mutta varjossa pidimme mielellämme pitkähihaisia paitoja ja kevättakkeja päällämme.

 

Barcelonan biitsi kuhisi niin kaupustelijoita, rantahierojia kuin tarjoilijoitakin. Kun yhdestä pääsi eroon, toinen oli jo kauppaamassa täsmälleen samanlaista tuotetta. Biitsin alkupää oli nytkin todella täynnä auringonpalvojia, joten voisin kuvitella, että oikeasti lämpimällä säällä elintilastaan saisi taistella ihan tosissaan.

Harmillisesti osan Barcelonan biitsien viehätyksestä haukkaa se, että ne ovat tekemällä tehtyjä 1990-luvun alun olympialaisia varten. Mistään upeista luonnonmuodostamista biitseistä ei ole siis kyse, mutta aivan miellyttävältä keinotekoinenkin biitsi näytti ja tuntui. En tosiaankaan kesällä pistäisi pahakseni kaupunki- ja rantaloman yhdistämistä Barcelonassa. Aika harvoissa paikoissa nimittäin kulttuurin ja rantaloman yhdistäminen onnistuu yhtä helposti!

Mercat de La Boquería

 

Barcelonan tunnetuin katu on satamasta Placa de Catalunyalle asti ulottuva La Rambla. Kadulta löytyy katutaiteilijoita, esiintyjiä, kaupustelijoita, varkaita ja miljoona turistia ahtautuneena pieneen tilaan. Ramblaa pitkin kävellessä on vaikea keksiä yhtään hyvää syytä sille, miksi  vapaaehtoisesti kiduttaa itseään saapumalla tuolle viheliäiselle kävelykadulle ihmisten tönittäväksi ja tallottavaksi.

Meillä oli L:n kanssa tavoitteena kävellä reissun aikana Rambla ainoastaan kerran päästä päähän ja sen jälkeen siirtyä pienille, kauniille sivukaduille kuljeskelemaan ihan niin kuin paikalliset. 

Idea oli hirvittävän hyvä aina siihen saakka, kunnes pian huomasimme, ettei pieniä kujia ole merkitty karttaan. Kiireettöminä päivinä oli ihana harhailla pitkin kapeita katuja, sillä eksyminen oli vain plussaa. Mutta illasta sekava, sokkeloinen ja mutkainen vanhakaupunki oli yhdenlainen painajainen. Väsyneenä, jalkojen huutaessa tuskasta ei ollut mitenkään helppo nakki navigoida perille hostelliin ilman karttaa (ja suuntavaistoa). Tarpeeksi monta kertaa eksyttyämme ja kierrettyämme kymmenen turhaa korttelia ennen oman kadun löytämistä, tulimme siihen ikävään lopputulokseen, että tarvitsemme Ramblaa navigointiin. "Täällä taas", L hihkui hilpeänä joka kerta, kun kipitimme Ramblaa pitkin tuskanhiki otsalla. "Eikö me sovittu, että me kävellään tää vaan kerran ja täällä sitä taas ollaan!" Grrrrrrrh!!! (Kääntää nyt tuolla tavalla veistä haavassa joka kerta!)

Mutta löytyi Ramblalta jotain hyvääkin. Jotakin tosi viehättävää ja herkullista - maailmankuulu kauppahalli Boquería!

Boquerían sisäänkäynti löytyy suurinpiirtein puolesta välistä Ramblaa. Se on yhdistelmä kauppahallia, katettuja torikäytäviä ja pieniä ruokapaikkoja - valtavan iso kompleksi täynnä herkkuja. Ruokamarkkinat mainostavat itseään aistien paratiisina, jossa tuoksut ja värit herättävät ihmisen. Ja niin ne kyllä tekivät! Vesi herahti kielelle suklattuja mansikoita katsoessa. Tiskit notkuivat tuoreista hedelmistä, vihanneksista ja marjoista. Jos Barcelonassa aikoo biitsille tai puistoon piknikille, aloittaisin eväiden keräämisen täältä!