Irlannin terveiset

 

Valtavan ihana reissu Irlantiin päättyi eilen. Rynair tarjosi meille menopaluuliput yhteishintaan 40 puntaa, joten paljon ei tarvinnut maksaa kauniin saaren valloittamisesta.

Pidennetylle viikonloppureissulle sain seurakseni luottomatkakumppanini Emin, jonka kanssa päästiin taas fiilistelemään maailman kauneimpia maisemia.

Tämän reissun teemana oli erityisesti luontomatkailu. Suunnittelimme reittimme niin, että sen varrelle sattui mahdollisimman monta Irlannin kansallispuistoa ja maisemareittiä. 

 

 

Tällä kertaa reissusuunnitelmamme oli aivan liian tiukka jo alusta lähtien. Jouduimme karsimaan lähes puolet valituista kohteista pois pitkin matkaa, kun huomasimme, että valoisa aika ei millään riitä kaikelle. Lopulta kuitenkin aika leppoisissa tunnelmissa kiertelimme ne nähtävyydet, mitkä ehdimme.

Autona meillä oli pieni ja punainen Seat Mii, joka on ollut kaikista vuokratuista autoista ehkä toiseksi huonoin. Siinä ei toiminut muun muassa keskuslukitus, joten jouduimme joka kerta sulkemaan kaikki ovet erikseen. (Jouduimme myös lukemaan ohjekirjasta, miten takapenkin ovet saadaan suljettua.)

Lopulliseen reissukohdekarttaan mahtuivat Connemara National Park (kuvat 1 ja 2), The Burren (kuvat 3 ja 4), Cliffs of Moher (kuva 5), Gap of Dunloe (kuva 6) ja Ring of Kerry (kuva 7). Sen lisäksi pyörähdimme pikaisesti sekä Galwayssa että Dublinissa.

Arsenal v Southampton

 

Minulla on ollut jo pitkään haaveena todistaa livenä "oikeaa" jalkapalloa. Siis sellaista laadukasta maailmanluokan jalkapalloa, jossa rahavirrat liikkuvat miljoonissa ja ziljoonissa punnissa ja maailmanluokan tähtifutarit juoksevat ihan tosissaan pallon perässä keräten tästä uroteosta jäätävät vuositulot.

Haaveeni toteutui vihdoin, kun saimme työkaverini kanssa aikaiseksi ryhtyä vahtaamaan huippujoukkueiden tarjoamia lippuja matseihin. Englannin Valioliigan liput ovat mielettömän kalliita. Halvimmat liput surkeimpien joukkueiden välillä alkavat 50-60 punnasta, ja niitäkin on vaikeaa saada, kun ensin seuran jäsenet pääsevät varailemaan lippuja ja sen jälkeen semijäsenet ja sitten semisemijäsenet (jäsenkortteja on monia erilaisia). Non-Membersit niin kuin minä saavat hyvällä tuurilla ne muutamat liput, mitkä jäävät jäljelle, jos satut olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

 

Me emme raaskineet edes yrittää Valioliigan otteluun, mutta saimme liput Englannin liigacupin First Capital Cupin peliin, jossa vastakkain olivat Arsenal ja Southampton. Liput maksoivat vain 20 puntaa ja paikkoja oli jäljellä muutamia.

Sen lisäksi, että halusin nähdä laadukasta jalkapalloa, halusin erityisesti kokea myös tunnelman valtavalla stadionilla. Nykymaailmassa on vain harvoja tilaisuuksia nähdä, kun raavaat miehet laulavat ja itkevät, ja jalkapallomatsi nyt sattuu vain olemaan yksi näistä tilaisuuksista.

Tunnelmaltaan matsi olisi voinut olla vieläkin mielettömämpi, mutta onneksi sentään Southamptonin kannattajat pitivät huolen  siitä, että ääntä riitti stadionilla pelin alusta loppuun saakka. Southamptonin fanit myös seisoivat koko pelin ajan, mikä oli minusta ihan valtavan kunnioitettava suoritus.

Arsenal -fanit sen sijaan eivät yltäneet parhaimpaansa. Peli tosin päättyi 1-2 Arsenalin tappioksi ja joukkue karsiutui samalla myös liigacupista, joten sinänsä hurraa-huutojen aiheita peli ei ihan älyttömästi tarjonnut kotijoukkueelle. Yksi ongelma Arsenalin kotipeleissä on kuulemma myös se, että suuri osa katsojista alkaa olla muualta tulleita turisteja.

Peli oli silti todella viihdyttävä, ja nähtiinhän me sentään kolme maalia, joista kahteen liittyi aikamoista draamaakin. Jäin live-futikseen niin koukkuun, että olen siitä lähtien jatkanut lippujen vahtimista neljän eri lontoolaisjoukkueen nettisivuilla. Tänään tärppäsi! Ostin liput itselleni ja Lontooseen saapuvalle isälleni Mestarien liigan otteluun Chelsea v NK Maribor.

Päivä Childreyssa

 

 

Assistentin työni huippuhetkiin kuuluvat suomalaiset jumalanpalvelusmatkat Lontoon ulkopuolelle. Viikko sitten sunnuntaina pääsin merimieskirkon pastorin mukana pieneen ja varakkaaseen Childreyn kylään säestämään jumalanpalveluksessa.

Ensinnäkin jo automatkat ovat tosi kivoja, kun auton ikkunasta pääsee katselemaan maaseutua. Childrey sijaitsee Oxfordista eteläänpäin. Se ei kuulu Cotswoldseihin, mutta kaunista ja kumpuilevaa maaseutumaisemaa oli silti tarjolla heti, kun käännyimme pois motarilta.

Tällä kertaa itse määränpää oli todella vaikuttava ja upea. Siitä kyllä kerrottiin minulle etukäteen, mutten silloin ihan tajunnut, mihin olimme menossa. Messu pidettiin erään suomalaisen rouvan omistamassa kartanossa. Kartanon tilukset ovat valtavat! Niihin kuuluvat muun muassa viinitarhat sekä hevostallit. Palkattu puutarhuri huolehtii siitä, että puut, pensaat ja kukat pysyvät ojennuksessa ja geometrisessa muodossa.

 

Sisältä kartano on iso, pimeä ja vähän kolkko. Kaikki messuvieraat nyökkäilivät, että ihan voisimme elää todeksi jotain Agatha Christien romaania. Anelin kartanonomistajalta luvan vähän kierrellä ympäri rakennusta, ja lupa onneksi heltisikin. Yläkerrasta löysin ihkaoikean haarniskan ja muotokuvagallerian. Kuljin ällistyneenä ympäriinsä, ja leikin kartanon neitiä, joka selvittää sukupolvien aikana kertyneitä lähisuvun petoksia ja salaisuuksia.

Kartanon rouvalla on apunaan au pair, jonka työnä on pitää kartanon sisätilat puhtaina ja siisteinä. Lukuisat pimeät huoneet, vanhat ja pölyttyneet huonekalut, kylmyys, kosteus ja tavararöykkiöiden määrä näyttivät niin loputtomalta ja lannistavalta työsaralta, että itselleni nousi kylmänhiki otsalle sitä ajatellessa.

 

Yleensä jumalanpalvelus on pidetty kartanon sijasta läheisessä keskiaikaisessa kirkossa, mutta tällä kertaa kirkko oli varattu. Sen sijaan kokoonnuimme kartanon saliin, josta löysin vanhan ja epävireisen pianon. En tiedä oliko sillä soitettu moneen kuukauteen, mutta mitä enemmän sitä soitin, sen enemmän piano yritti vastustella.

Pahinta (ja pastorin mielestä hilpeintä) oli se, kun pianon koskettimet alkoivat juuttua pohjaan noin puolessa välissä messua. Yhden virren lopuksi f-sävel soi ja soi ja soi ja soi, vaikka kuinka yritin kiskoa eri koskettimia paniikissa ylös. Pastori sai jatkaa pitkään puhumista f-nuotin päälle, ennen kuin piano suostui vaikenemaan. "Sama nuotti soi edelleen korvissani", pastori totesi ihan muutama päivä sitten ja kieltämättä, niin se soi myös minun korvissani tasaisen varmana ulinana. Ehkä se soi koko loppuelämäni ajan. 

Kirjallisuuspenkkejä ja sairastelua

 

Blogissa on ollut viime aikoina hiljaista typerän syysflunssan takia. Keskimäärin olen ollut huonovointinen jo viimeiset kaksi viikkoa. Ensin tuli oksennustauti ilman oksentamista, mikä oli varsin kummallinen fiilis, kun oksetti koko ajan, mutta mitään sen jännempää ei tapahtunut. Siitä toettuani iski flunssa täydellä teholla. Toivon, että senkin olen jo pikkuhiljaa selättänyt, koska alan olla kertakaikkisen kyllästynyt olemaan väsynyt ja energiaton. Lisäksi tässä vaiheessa vuotta alkaa paniikki iskeä, että miten ehdin nähdä sen kaiken, mitä täällä asuessani haluaisin nähdä.

Olen yksi maailman onnettomimmista sairastajista. Minulla ei tarvitse olla lämpöä kuin noin 37 astetta, jonka jälkeen kiireen vilkkaa otan puhelimen kouraani ja soitan armaalle äidilleni, että nyt minä kuolen, minä kuolen. Se saa äitini joka kerta nauramaan ja pyörittelemään silmiään, mutta tällä kertaa en raaskinut soittaa edes myötätuntopuhelua Suomeen.

 

Sairastaminen ei ikinä suju minulta ilman muiden onnettomuuksien läsnäoloa. Niinpä tälläkin kertaa epämukavuuttani lisättiin sillä, että läppärini ärsyttävä laturi meni poikki ja akku rikki. Toisin sanoen sillä hetkellä, kun vaivuin sängyn pohjalle sairastamaan, läppärini otti ja pimeni. Eikä sitä saanut maaniteltua käyntiin millään. Ja mitä on sairastaminen ilman tietokonetta ja nettiä, kysyn minä? Ainakin sata kertaa ankeampaa kuin sairastaminen netin kanssa.

Heti kun tuli yhtään tolkumpi hetki, tankkasin itseni täyteen särkylääkettä ja lähdin kaupungille ostamaan uutta laturia. Uuden ja sopivan laturin sain onneksi, mutta en ilman nolottavaa keskustelua asiakaspalvelijan kanssa. Hän nimittäin halusi välttämättä tietää, minkä MacBookin oikein omistan. Myyjän ilme oli pöyristynyt ja epäuskoinen, kun jouduin tunnustamaan, etten tiedä. Olen saanut tämän koneen käytettynä käsiini. Tiedän, että se on vanha ja lihava ja iso ja kaikki tuijottavat sitä ällistyneenä ja kysyvät, että mikä tuo on. Siksi en tiedä vuotta varmaksi, veikkaisin ehkä vuotta 2001. Joskus kun tulen rikkaaksi tai ainakin vakavaraiseksi, taidan siirtyä vähän uudempaan malliin...

 

Viime ajat olen siis ollut varsin pahantuulinen, mutta tästä eteenpäin aion olla enemmän kuin positiivinen, sillä lokakuu on täynnä toinen toistaan hauskempia juttuja! Viiden päivän päästä löydän itseni Irlannista. Meillä on neljä päivää aikaa Emin kanssa ottaa Irlanti haltuun. Haltuunottoa helpottanee vuokrattu auto, jolla toivottavasti pääsee kätevästi liikkumaan paikasta toiseen. Lokakuu on myös Suomi-vierailijoiden kuukausi. Ja lomapäiviäkin löytyy työvuorolistastani, mikä tarkoittaa enemmän hauskanpitoa ja vähemmän töitä (jeee!).

 

 

Jos sitten vihdoin päästäisiin itse asiaan eli postauksen kuvituskuvina toimiviin kirjallisuuspenkkeihin. Niitä on kesästä lähtien ollut ympäri Lontoota yhteensä 51 kappaletta. Paikalliset taiteilijat ovat kuvittaneet penkkeihin kuuluisia brittikirjailijoiden teoksia. Kirjallisuuspenkkejä löytyy neljän eri polun varrelta ja joskus niihin törmää ilman karttaakin kaupungilla. Kiersin itse Bloomsbury Trailin, koska sen varrelta löytyivät minulle tutuimmat kirjailijat.

Ikävä kyllä, penkit korjataan ihan lähipäivien aikana parempaan talteen. Idea oli kuitenkin jälleen kerran hauska!

Joistain penkeistä näkee heti, mitä kirjaa siinä on kuvattu, mutta joka tapauksessa kirjailijat ja heidän teoksensa esiintyvät postauksessani ylhäältä alas tässä järjestyksessä:

Arthur Conan Doyle; The Curious Case of Sherlock Holmes

Virginia Woolf; Mrs Dalloway

Jane Austen; Pride and Prejudice

J. M. Barrie; Peter Pan

Ian Fleming; James Bond Stories

Agatha Christie; Hercule Poirot and Greenshore Folly