Syyskuun viimeinen tiistaiaamu valkeni Kilpisjärvellä harmaana ja sateisena. Kävin pihalla aamupalan jälkeen haistelemassa raikasta tunturi-ilmaa, ja tuijotin paniikin kuristaessa kurkkua Saanaa, joka oli sankan pilvipeiton vallassa. Ilma ei oikein kutsunut luontoretkeilyyn, mikä oli sinänsä paha juttu, sillä olimme ajatelleet kiivetä Saanalle heti herättyämme ja kaikki muutkin suunnitelmamme liittyivät ulkona olemiseen.
Sen sijaan käväisimme ruokakaupassa, hengailimme mökillä ja odotimme, josko ilma paranisi yhtään. Pari tuntia myöhemmin vettä sataa ripotteli edelleen ja pilvi pysyi kuin liimattuna Saanan päällä. Koska mökkihöperyys meinasi iskeä, päätimme ilmasta huolimatta olla kerrankin sisukkaita ja lähteä urheasti liikkeelle.
Arvoimme pitkään sitä, mitä oikein tekisimme. Minua ei kiinnostanut Saanalle kiipeäminen ollenkaan ison ja typerän pilven takia, joka peitti kaiken näkyvyyden. Pilvitrauma juontaa juurensa Brasiliasta, jossa kävimme katsomassa Kristus-patsasta sellaisessa hernerokkasumussa, että alla avautuvien maisemien lisäksi emme nähneet edes kahden metrin päässä kohoavaa lähes 40-metristä patsasta. Ainoa ei puolestaan kiinnostanut mikään muu niin paljoa kuin Saanalle kiipeäminen, sillä Aino ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä. Minä taas haaveilin Saanan kiertämisestä ympäri, mikä olisi minulle uusi juttu.
Sen sijaan käväisimme ruokakaupassa, hengailimme mökillä ja odotimme, josko ilma paranisi yhtään. Pari tuntia myöhemmin vettä sataa ripotteli edelleen ja pilvi pysyi kuin liimattuna Saanan päällä. Koska mökkihöperyys meinasi iskeä, päätimme ilmasta huolimatta olla kerrankin sisukkaita ja lähteä urheasti liikkeelle.
Arvoimme pitkään sitä, mitä oikein tekisimme. Minua ei kiinnostanut Saanalle kiipeäminen ollenkaan ison ja typerän pilven takia, joka peitti kaiken näkyvyyden. Pilvitrauma juontaa juurensa Brasiliasta, jossa kävimme katsomassa Kristus-patsasta sellaisessa hernerokkasumussa, että alla avautuvien maisemien lisäksi emme nähneet edes kahden metrin päässä kohoavaa lähes 40-metristä patsasta. Ainoa ei puolestaan kiinnostanut mikään muu niin paljoa kuin Saanalle kiipeäminen, sillä Aino ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä. Minä taas haaveilin Saanan kiertämisestä ympäri, mikä olisi minulle uusi juttu.
Pitkän jahkauksen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että miksemme me voisi valloittaa Saanaa kumpikin omalla tavallamme. Minä päätin lähteä Kilpisjärven kylältä liikenteeseen, josta Saanan kaakkoiskulmaan oli kuuden kilometrin kävelymatka. Aino puolestaan otti auton ja ajoi sen viiden kilometrin päähän Saanan retkeilykeskuksen parkkiin, josta hänellä oli neljän kilometrin kiipeilyurakka tunturin huipulle. Arvioimme, että saattaisimme olla aikalailla samaan aikaan parkkipaikalla, kunhan minä olisin lopetellut 16 kilometrin vaellusurakan ja Aino olisi palannut takaisin maankamaralle.
Minä stressasin sitä, että Aino putoaisi sumussa ja liukkaudessa alas rinteeltä tai nyrjäyttäisi nilkkansa, ja Aino puolestaan stressasi sitä, että minä eksyisin matkalla. Stressaannuin vielä enemmän, kun huomasin, että Aino aikoi holtittomasti lähteä matkaan ilman vesipulloa. Lopulta päästin Ainon matkaan, kun sain kivien ja kantojen kautta vannotun lupauksen, että Aino kävisi matkan varrella ostamassa vesipullon mukaansa. Minulla puolestaan ei olisi ollut hätää vaikka olisin eksynyt päiväkausiksi, niin paljon evästä ja vaatetta pakkasin mukaan reppuun.
Kaikista ihmeellisintä koko päivänä oli se, että vesisade loppui kuin seinään noin viisi minuuttia ennen vaelluksen alkua. Ensimmäisen vaellustunnin jälkeen aurinko alkoi paistaa ja seurasin peukut pystyssä, miten pilvet hävisivät Saanaa peittämästä yksi toisensa jälkeen. Lopputuloksena Ainolla oli esteetön näköala tunturin huipulta.
Minä stressasin sitä, että Aino putoaisi sumussa ja liukkaudessa alas rinteeltä tai nyrjäyttäisi nilkkansa, ja Aino puolestaan stressasi sitä, että minä eksyisin matkalla. Stressaannuin vielä enemmän, kun huomasin, että Aino aikoi holtittomasti lähteä matkaan ilman vesipulloa. Lopulta päästin Ainon matkaan, kun sain kivien ja kantojen kautta vannotun lupauksen, että Aino kävisi matkan varrella ostamassa vesipullon mukaansa. Minulla puolestaan ei olisi ollut hätää vaikka olisin eksynyt päiväkausiksi, niin paljon evästä ja vaatetta pakkasin mukaan reppuun.
Kaikista ihmeellisintä koko päivänä oli se, että vesisade loppui kuin seinään noin viisi minuuttia ennen vaelluksen alkua. Ensimmäisen vaellustunnin jälkeen aurinko alkoi paistaa ja seurasin peukut pystyssä, miten pilvet hävisivät Saanaa peittämästä yksi toisensa jälkeen. Lopputuloksena Ainolla oli esteetön näköala tunturin huipulta.
Minun reittini kulki Tsahkaljärven kautta Saanajärvelle ja siitä tunturin ympäri retkeilykeskuksen parkkipaikalle. Aluksi fiilistelin upeita näkymiä Kilpisjärven kylään ja Norjan lumihuippuisille vuorille. Sen jälkeen minulla meni monta kilometriä tunturi- ja järvimaisemia ihastellessa. Saanan läntisellä puolella alkoi tulla vastaan sakeaa tunturikoivikkoa.
Matkan varrella en nähnyt yhtään ihmistä, en missään ilmansuunnassa, en kaukana enkä lähellä. Ainoat elävät vastaantulevat sielut olivat poroja, joita laskeskelin nähneeni matkan aikana noin sata. Helsinkiläiselle on muuten aika kuumottava kokemus kulkea porolauman lävitse, varsinkin ihan yksin vailla henkistä tukea. Huomasin, että poroilla on tapana tuijottaa synkeän näköisenä muukalaista niin pitkään, kunnes on tarpeeksi kaukana niiden apajilta. Ja siinä tuijotuksen ristipaineessa todella halusin olla mahdollisimman kaukana niistä ja mahdollisimman nopeasti.
Lopulta huomasin tulleeni siihen kohtaan Saanaa, mistä lähtee yli 700 porrasta kohti huippua, ja matkaa retkeilykeskuksen parkkipaikalle on enää kilometri. Ahneuksissani päätin kiivetä ainakin vähän matkaa Saanan huipulle, sillä pimeäntuloon oli vielä yli tunti aikaa. Kuudennensadannenensimmäisen portaan jälkeen minun oli pakko luovuttaa, sillä niissä korkeuksissa tuuli illasta jo niin paljon, että meinasin jatkuvasti horjahtaa portailta alas. Ylipäänsä 15 kilometrin vaelluksen jälkeen järjetön porrastreeni ensin ylös ja samantien alas oli näin jälkikäteen ajatellen maailman typerin teko. En kiitellyt itseäni seuraavana yönä, jolloin jalkojani särki niin paljon, ettei nukkumisesta meinannut tulla mitään. Itse kävelylenkki oli kyllä ihan superupea ja Saanakin niin kaunis!
Matkan varrella en nähnyt yhtään ihmistä, en missään ilmansuunnassa, en kaukana enkä lähellä. Ainoat elävät vastaantulevat sielut olivat poroja, joita laskeskelin nähneeni matkan aikana noin sata. Helsinkiläiselle on muuten aika kuumottava kokemus kulkea porolauman lävitse, varsinkin ihan yksin vailla henkistä tukea. Huomasin, että poroilla on tapana tuijottaa synkeän näköisenä muukalaista niin pitkään, kunnes on tarpeeksi kaukana niiden apajilta. Ja siinä tuijotuksen ristipaineessa todella halusin olla mahdollisimman kaukana niistä ja mahdollisimman nopeasti.
Lopulta huomasin tulleeni siihen kohtaan Saanaa, mistä lähtee yli 700 porrasta kohti huippua, ja matkaa retkeilykeskuksen parkkipaikalle on enää kilometri. Ahneuksissani päätin kiivetä ainakin vähän matkaa Saanan huipulle, sillä pimeäntuloon oli vielä yli tunti aikaa. Kuudennensadannenensimmäisen portaan jälkeen minun oli pakko luovuttaa, sillä niissä korkeuksissa tuuli illasta jo niin paljon, että meinasin jatkuvasti horjahtaa portailta alas. Ylipäänsä 15 kilometrin vaelluksen jälkeen järjetön porrastreeni ensin ylös ja samantien alas oli näin jälkikäteen ajatellen maailman typerin teko. En kiitellyt itseäni seuraavana yönä, jolloin jalkojani särki niin paljon, ettei nukkumisesta meinannut tulla mitään. Itse kävelylenkki oli kyllä ihan superupea ja Saanakin niin kaunis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti