Norjan Lappi

 

 

 

Syyskuun viimeisenä päivänä sekä Ilmatieteenlaitos että Foreca hellivät meidän hermoja laittamalla lumihiutaleiden kuvia sääennusteisiinsa joka päivälle koko loppuviikon ajan. Meillä oli tietenkin kesärenkaat alla (ja talvirenkaat 1200 kilometrin päässä), joten varsinaisia riemunkiljahduksia ei päästetty ilmoille. Meillä oli tarkoitus lähteä Kilpisjärveltä Norjan puolelle jatkamaan matkaa, mutta päätettiin sittenkin suunnata sukkelasti kohti etelää. Kylmänhiki otsallani laskeskelin hurjia summia, joita joutuisin maksamaan talvirenkaista Norjan puolella. Lumenuhka tuntui todelliselta, sillä yön aikana Saana ja lähitunturit olivat peittyneet ensilumeen ja plussan puolella oltiin enää pari astetta.

Päätettiin kuitenkin käydä pyörähtämässä pikaisesti Norjan puolella, sillä Norjan Lappi sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä. Varmaan noin 15 minuuttia valtakunnanrajan ylittämisen jälkeen maisemat alkoivat olla jo todella satumaiset. Suomalaisena on tosi ikävä joutua sanomaan tällaista ääneen, mutta: "SUOMI RUMAAAA - NORJA KAUNIS"! Norjan puolelta alkavat lumihuippuiset vuoret, jyrkät ja kiemurtelevat serpentiinitiet, pitkät tunnelit, meri, vuonot ja sieväksi maalatut pikkukylät. Jotta veistä oikein päästiin kääntämään meidän kateellisissa suomalaisissa sydämissämme, Norjan puolelta löytyi myös täydellinen ruska. Tuntui enemmän kuin kohtuuttomalta meitä suomalaisparkoja kohtaan, että täysin samoilla leveysasteilla Norjan puolen puissa ruska riehui taianomaisena ja värikkäänä, kun taas Suomen puolella puissa ei ollut enää lehden lehteä.

 

 

Ja niinhän siinä lopulta kävi, ettei me Ainon kanssa enää millään pystytty kääntymään ympäri ja palaamaan lehdettömään ja metsäiseen Suomeen kun kerran oltiin tuohon taikamaahan päädytty. Skibotnin kohdalta käännyttiinkin siis oikealle ja jatkettiin matkaa pitkin Jäämeren rannikkoa aina Altaan asti. Lämpötila pysytteli suurimman osan ajasta viidessä lämpöasteessa. Ainoastaan kerran alustava paniikki meinasi iskeä, kun reitti kulki niin korkean vuorenrinteen kautta, että lumiraja tuli vastaan ja samalla alkoi muutaman minuutin kestänyt räntäsade. Silloin mietin pariinkin otteeseen ratin takana, että mitähän sitä taas järkevyyksissä tuli tehtyä. Onneksi kiemurainen tie palasi nopeasti alas laaksoon, ja lämpötila kohosi jälleen riskirajojen yläpuolelle.

Altasta jatkettiin seuraavana päivänä matkaa alaspäin ja ajettiin Karigasniemen kautta Inariin. Toisen ajopäivän matkareitti ei enää pitänyt sisällään upeita merinäkymiä vuoristoineen, mutta päästiin kuitenkin ajelemaan tosi upean vuoristokanjonin läpi. Ja tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että yhdessä asiassa Suomi ja Norja ovat hoitaneet hommansa yhtä huonosti - nimittäin parkkipaikkojen rakentamisen parhaiden maisemien äärelle. Nähtiin matkan varrella hirveä määrä kuvankauniita paikkoja, mutta kapea tie vei mahdollisuudet valokuvaamiseen. Harmillisesti ilmakaan ei ollut parhain mahdollinen, sillä koko päivän jatkunut vesisade ja matalalla roikkuvat pilvet peittivät korkeimmat huiput näkyvistä.

 

Tundrean lomakeskus

 

 

Syyskuun lopussa Kilpisjärven kylä oli hiljentynyt viettämään levollista talvikautta. Ihmeekseni huomasin, että monet majoituspalvelujen järjestäjät olivat ehtineet laittaa paikkansa kiinni jo syyskuun puolivälissä - ja me kun luultiin olevamme vieläpä hyvissä ajoin liikkeellä ihastelemassa syksyistä Lappia! Onneksi netistä löytynyt Tundrean lomakeskus lupasi pitää ovensa auki kaikkina vuodenaikoina. Vain muutaman päivän varoitusajalla saimme varattua huoneiston meille käyttöön kahdeksi yöksi. 

Asiakaspalvelu oli mitä parhainta. Mukava nainen puhelimen toisessa päässä kertoi meille, että Kilpisjärvellä eletään tällä hetkellä hiljaista talvikautta, joten palveluita ei juuri olisi saatavilla. Kylän ainoa kauppa olisi auki kello 18 asti ja ainoa aukioleva ravintolakin vain päiväsaikaan. Tästä tietoisena päätimme ajaa Kilpisjärvelle siten, että ehtisimme hyvin käydä kaupasta ostamassa omat ruoat, joita oli helppo kokata huoneiston hyvinvarustellussa keittiössä. 

Hiljaisena kautena Tundreassa ei myöskään ollut aukiolevaa vastaanottoa, mutta saimme avaimet käteen vain muutaman minuutin odottelun jälkeen, kun soitimme perille päästyämme heti henkilökunnalle.

 

 

Huoneisto oli tilava, lämmin ja mukava. Yöpaikkoja olisi ollut ainakin kuudelle hengelle, joten kahdelle tilaa oli ruhtinaallisesti. Päätettiin nukkua yläkerrassa ja jättää alakerta meidän oleskelutilaksi. 

Kaikista iloisin yllätys oli ikioma sauna, joka lämpeni vain 20 minuutissa. Sauna lähestulkoon pelasti meidät hypotermialta, sillä tuulisen ja kylmän vaellusurakan jälkeen mikään ei rentouttanut ja lämmittänyt hytiseviä luita niin hyvin kuin sauna. Aino oli vieläpä niin hurja, että kävi uimassa parin sadan metrin päässä sijainneessa Kilpisjärvessä, kun tiesi pääsevänsä sen jälkeen heti saunaan. Melkein kaduttaa, etten itse tehnyt samaa (ja sitten ei kuitenkaan).

Kilpisjärvellä olisi viihtynyt pidempäänkin, sillä voiko ylipäänsä olla rentouttavampaa tapaa viettää aikaa kuin oleskella luonnossa päivät ja rentoutua illat mökillä saunoen ja syöden hyvin? Keittiöstä löytyi vieläpä tiskikonekin, joten edes astianpesuveteen ei tarvinnut kyynärpäitään upottaa. Ihastelimme myös vaatteiden kuivauskaappia, jota meidän ei kyllä tarvinnut käyttää suhteellisen kuivista säistä johtuen. 

 

 

Kun ryhdyttiin Ainon kanssa varailemaan Lapin reissun yöpaikkoja, meidän ainoa vaatimuksemme oli se, että sisällä pitäisi olla lämmintä. Kaikesta muusta olimme valmiita tinkimään - tosin Tundreassa mistään ei tarvinnut tinkiä. Pidin huoneiston puhtaudesta, siisteydestä ja ympärillä lepäävän tunturierämaan kauniista, syrjäisestä ja hiljaisesta tunnelmasta. Ihana Kilpisjärvi! 


*Tämä postaus on tehty yhteistyössä Tundrea Oy:n kanssa.

Saana

 

 

 

Syyskuun viimeinen tiistaiaamu valkeni Kilpisjärvellä harmaana ja sateisena. Kävin pihalla aamupalan jälkeen haistelemassa raikasta tunturi-ilmaa, ja tuijotin paniikin kuristaessa kurkkua Saanaa, joka oli sankan pilvipeiton vallassa. Ilma ei oikein kutsunut luontoretkeilyyn, mikä oli sinänsä paha juttu, sillä olimme ajatelleet kiivetä Saanalle heti herättyämme ja kaikki muutkin suunnitelmamme liittyivät ulkona olemiseen.

Sen sijaan käväisimme ruokakaupassa, hengailimme mökillä ja odotimme, josko ilma paranisi yhtään. Pari tuntia myöhemmin vettä sataa ripotteli edelleen ja pilvi pysyi kuin liimattuna Saanan päällä. Koska mökkihöperyys meinasi iskeä, päätimme ilmasta huolimatta olla kerrankin sisukkaita ja lähteä urheasti liikkeelle. 

Arvoimme pitkään sitä, mitä oikein tekisimme. Minua ei kiinnostanut Saanalle kiipeäminen ollenkaan ison ja typerän pilven takia, joka peitti kaiken näkyvyyden. Pilvitrauma juontaa juurensa Brasiliasta, jossa kävimme katsomassa Kristus-patsasta sellaisessa hernerokkasumussa, että alla avautuvien maisemien lisäksi emme nähneet edes kahden metrin päässä kohoavaa lähes 40-metristä patsasta. Ainoa ei puolestaan kiinnostanut mikään muu niin paljoa kuin Saanalle kiipeäminen, sillä Aino ei ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä. Minä taas haaveilin Saanan kiertämisestä ympäri, mikä olisi minulle uusi juttu.

 

 

 

 

 

Pitkän jahkauksen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että miksemme me voisi valloittaa Saanaa kumpikin omalla tavallamme. Minä päätin lähteä Kilpisjärven kylältä liikenteeseen, josta Saanan kaakkoiskulmaan oli kuuden kilometrin kävelymatka. Aino puolestaan otti auton ja ajoi sen viiden kilometrin päähän Saanan retkeilykeskuksen parkkiin, josta hänellä oli neljän kilometrin kiipeilyurakka tunturin huipulle. Arvioimme, että saattaisimme olla aikalailla samaan aikaan parkkipaikalla, kunhan minä olisin lopetellut 16 kilometrin vaellusurakan ja Aino olisi palannut takaisin maankamaralle. 

Minä stressasin sitä, että Aino putoaisi sumussa ja liukkaudessa alas rinteeltä tai nyrjäyttäisi nilkkansa, ja Aino puolestaan stressasi sitä, että minä eksyisin matkalla. Stressaannuin vielä enemmän, kun huomasin, että Aino aikoi holtittomasti lähteä matkaan ilman vesipulloa. Lopulta päästin Ainon matkaan, kun sain kivien ja kantojen kautta vannotun lupauksen, että Aino kävisi matkan varrella ostamassa vesipullon mukaansa. Minulla puolestaan ei olisi ollut hätää vaikka olisin eksynyt päiväkausiksi, niin paljon evästä ja vaatetta pakkasin mukaan reppuun.

Kaikista ihmeellisintä koko päivänä oli se, että vesisade loppui  kuin seinään noin viisi minuuttia ennen vaelluksen alkua. Ensimmäisen vaellustunnin jälkeen aurinko alkoi paistaa ja seurasin peukut pystyssä, miten pilvet hävisivät Saanaa peittämästä yksi toisensa jälkeen. Lopputuloksena Ainolla oli esteetön näköala tunturin huipulta.

 

 

Minun reittini kulki Tsahkaljärven kautta Saanajärvelle ja siitä tunturin ympäri retkeilykeskuksen parkkipaikalle. Aluksi fiilistelin upeita näkymiä Kilpisjärven kylään ja Norjan lumihuippuisille vuorille. Sen jälkeen minulla meni monta kilometriä tunturi- ja järvimaisemia ihastellessa. Saanan läntisellä puolella alkoi tulla vastaan sakeaa tunturikoivikkoa. 

Matkan varrella en nähnyt yhtään ihmistä, en missään ilmansuunnassa, en kaukana enkä lähellä. Ainoat elävät vastaantulevat sielut olivat poroja, joita laskeskelin nähneeni matkan aikana noin sata. Helsinkiläiselle on muuten aika kuumottava kokemus kulkea porolauman lävitse, varsinkin ihan yksin vailla henkistä tukea. Huomasin, että poroilla on tapana tuijottaa synkeän näköisenä muukalaista niin pitkään, kunnes on tarpeeksi kaukana niiden apajilta. Ja siinä tuijotuksen ristipaineessa todella halusin olla mahdollisimman kaukana niistä ja mahdollisimman nopeasti.

Lopulta huomasin tulleeni siihen kohtaan Saanaa, mistä lähtee yli 700 porrasta kohti huippua, ja matkaa retkeilykeskuksen parkkipaikalle on enää kilometri. Ahneuksissani päätin kiivetä ainakin vähän matkaa Saanan huipulle, sillä pimeäntuloon oli vielä yli tunti aikaa. Kuudennensadannenensimmäisen portaan jälkeen minun oli pakko luovuttaa, sillä niissä korkeuksissa tuuli illasta jo niin paljon, että meinasin jatkuvasti horjahtaa portailta alas. Ylipäänsä 15 kilometrin vaelluksen jälkeen järjetön porrastreeni ensin ylös ja samantien alas oli näin jälkikäteen ajatellen maailman typerin teko. En kiitellyt itseäni seuraavana yönä, jolloin jalkojani särki niin paljon, ettei nukkumisesta meinannut tulla mitään. Itse kävelylenkki oli kyllä ihan superupea ja Saanakin niin kaunis!

Gilbbesjávri

 

 

Suomen jylhimmät tunturimaisemat löytyvät Suomineidon peukalosta, Kilpisjärveltä. Helsingistä Kilpisjärvelle on matkaa 1195 kilometriä, joista noin 1145 kilometriä täytyy taivaltaa tavallisen, perinteisen, tylsän, suomalaistakin suomalaisemman metsämaiseman keskellä. Vasta viimeisten 50 kilometrin kohdalla maa alkaa kohottautua dramaattisemmin ja puusto käy kituliaaksi ja vajaakasvuiseksi.

Olen käynyt viimeksi Pohjois-Lapissa ala-asteaikoina, jolloin perheen kanssa pakkauduttiin kesäisin auto-asuntovaunu-yhdistelmään ja huristeltiin pitkin Suomen, Ruotsin ja Norjan Lappia. Minulle oli jäänyt Lapista kuva tunturierämaana, jossa on ihan sairaasti hyttysiä, kylmiä tunturipuroja sekä vaivaiskoivuja ja kituliasta kasvistoa. Jouduin todella epäilemään muistojeni paikkansa pitävyyttä, sillä vielä 1140 kilometrin jälkeen metsä kasvoi iloisena, rehevänä ja sitkeänä tien molemmilla puolilla, eikä tuntureistakaan näkynyt pihausta.

Sitten lopulta - ihan viimeisellä matkustustunnilla - maisema avautui silmieni eteen juuri sellaisena kuin olin sen kuvitellut. Karua, jylhää, punertavaa erämaata, poroja laiskottelemassa keskellä tietä, puuttomia tuntureita, lehtensä pudottaneita vaivaiskoivuja ja pieniä vesikköjä siellä täällä. 

 

 

On itse asiassa tosi kummallista, että olen asunut Oulussa seitsemän vuotta, mutta en käynyt silloin kertaakaan Lapissa Kuusamoa ja Torniota kauempana. Matkakin olisi ollut puolet lyhempi Pohjois-Lappiin. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kilpisjärvi on aivan ihana pikkukylä! Joidenkin lähteiden mukaan siellä asuu pysyvästi noin 200 henkeä, mutta kesäaikaan turisteja lipuu sinne kymmeniä tuhansia. Syys-lokakuun vaihteessa turismi Kilpisjärvellä oli jo hiipunut, ja löysimme uinuvan kylän Kilpisjärven ja Saana-tunturin välistä. Kylästä löytyy muun muassa yksi ruokakauppa, ja sen vierestä yksi urheilukauppa, ja sen vierestä yksi päiväsaikaan auki oleva ravintola. Paikan viihdyttävyys tulee kulttuurin ja viihteen sijasta luonnosta.

Kilpisjärvi kuuluu Enontekiön kuntaan, joka kattaa koko Suomineidon käsivarren. Kaikki Suomen yli tuhatmetriset huiput ja 60 prosenttia Suomen tuntureista sijaitsevat kunnan alueella. Ei siis ihme, että jouduimme aikamoisen matkan ajamaan nähdäksemme noita ainutlaatuisia maisemia. Ja kyllä kannatti!

 

 

Koska turistikausi oli päättynyt jo syyskuun puolivälissä Kilpisjärvellä, majoituksen etsiminen toi eteen aikamoisia haasteita. Suurin osa mökkikylistä ja hotelleista oli jo ehtinyt sulkea ovensa talveksi. Onneksi mahtava Tundrean lomakylä lupasi nettisivuillaan pitää palvelunsa auki ympäri vuoden, joten pääsimme majoittumaan heidän mukavaan ja saunalliseen huoneistomökkiin kahdeksi yöksi.

Kilpisjärven parasta antia oli upea Saana-tunturi, jonka valloitimme Ainon kanssa kumpikin omalla tavallamme. Tästä lisää seuraavassa postauksessa.